Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Ruokahetkistä kiukuttelua osa 2

Onneksi otin eilen illalla vielä aikaa kirjoittaa purkaakseni ärtymystäni auki. Tunsin olleeni raskaissa tunnelmissa muutaman päivän. Ärtymys oli noussut helposti pintaan. Harmitti huonot tuuleni, koska saimme pääsiäisen pyhien vuoksi koko perhe viettää rauhassa aikaa yhdessä. En olisi halunnut pilata mukavia päiviä. Enkä ollut saanut kiinni mistään ajatuksesta, joka auttaisi ymmärtämään mikä nyt oli vikana.

Unen voima on yleensä lämmin, turvallinen ja vahva. Usein asiat vain ratkeavat yöunien jälkeen. Tänään uni ei ollut ratkaissut ärtymystäni. Jatkoin sitkeästi suoranaista paasaamista kaikenlaisista aiheista aamiaisen aikana. Puoliso pyysi jo rauhoittumaan ja toivoi puheenaiheen vaihtamista. Miten raivostuttavaa! Miksei se ymmärrä kuinka tärkeää on nyt paasata, tunsin.

Aamun aikana jostain tulvahti mieleeni Mili Kaikkonen. Ihan tyhjästä. Facebookissa aikoinani olin seurannut häntä, kuunnellut Vaiheessa radio-ohjelmaa ja lukenut hänen kirjansa. Siitä oli kuitenkin aikaa jo. Facebook-tilinikin on ollut suljettuna jo pian vuoden. Mutta googlasin nopeasti ja huomasin hänen aloittaneen podcastin. Podcastien kuunteleminen onnistuu samalla kun laittaa pyykkiä kuivumaan ja tiskaa astioita. Olin riemuissani!

Kuuntelin heti kaksi jaksoa. Välillä vedet tulvahti silmiin, välillä vain mieleni lepäsi kuunnellessa. Ihana Mili! Emme ole koskaan tavanneet, mutta saan häneltä aina ihan hirveästi. Ja niin nytkin. Hän kuvasi omaa arkista tilannetta elämässään, joka oli nostanut ärtymyksen pintaan ja miten tilanne oli hänelle auennut ja mitä hän oli siitä ymmärtänyt. Jotain lukkoja mureni itsessäni kuunnellessani Miliä. Tajusin eilisen kiukustumiseni muihin ihmisiin olevan täysin peili omille sävyilleni, uskomuksilleni, etenkin kaikille kielteisille tuntemuksilleni, jotka haluaisin haudata jonnekin.

Pääsiäisen jatkuessa, ison suvun kesken, oli meillä ilo taas tänäänkin kokoontua yhteen ruokailemaan hieman eri kokoonpanossa kuin eilen. Mutta mukanani oli luonnollisesti ihana henkisen kasvun kouluttajani, eli 2-vuotiaani, ei-sanojensa kanssa. Milin podcastin kuunteleminen oli rauhoittanut mieltäni. Erityisesti minua oli koskettanut hänen toteamuksensa siitä, että "ei tietämisen"- tilassa oleminen on yhtä tärkeää kuin "tietämisen"- tilassa oleminen. Annoin itseni suhtautua lempeästi ärtymykseeni ja paasaamiseeni. En tiennyt mistä koko asiassa enää oli kyse. En siis enää tänään kuvitellut syyn ikäviin ruokahetkiini olevan muiden ihmisten käytöksessä, vaikka eilen niin kirjoitinkin. En tiennyt miksi koin asiat niin kuin ne koin. Annoin asioiden vain olla.

Kävimme pöytään syömään. Tyttäreni ilmoitti taaperon itsevarmuudella, ettei ollut tulossa ruokailemaan kanssamme. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota. Hän leikki leikkejään. Kävin muutaman kerran ehdottamassa, että tulisi syömään, mutta ei. Aikuiset puhuivat asioitaan, puolisoni oli rennosti eikä kiinnittänyt huomiota tilanteeseen erityisemmin. Kaikki käyttäytyivät juuri niin kuin olin eilen kirjoittanut, että toivoisin ihmisten käyttäytyvän. Kukaan ei lue blogiani, joten siitä ei tilanteessa ollut kysymys.

Lievä yllätys seurasi havainnoidessani omaa käytöstäni. Minä olin levoton, ärsytti hirveästi tyttäreni tottelemattomuus, raivostutti, hypin pöydästä pois, tempoilin levottomuuteni kanssa. Kunnes yhtäkkiä pystyin päästämään siitä irti. Rauhoituin. Keskustelin toisten kanssa niitä näitä ja keskityin syömään. Ja ennen kuin astiat oli korjattu pöydästä, oli myös 2-vuotias tyttäremme liittynyt seuraamme ja syönyt ateriansa.

Sen paremmin en tiedä mistä oli lopulta kyse, mitä tapahtui itsessäni, mistä kaikki johtui. Selkeästi en aikaisemmin kestänyt sietää omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani, jotka ottivat vallan ruokahetkissämme. Oikeasti olin varma, että syy oli toisissa ihmisissä! Kuinka tiedostamatonta toimintaa onkaan, kun vieritetään asiat muiden syyksi. Niin vaikeaa on katsoa kohti itsessään jotain mitä häpeää. Nyt olen helpottunut, koska olen päässyt jonkin tärkeän asian äärelle. Luotan, että parempi ymmärrys tulee aikanaan. Enkä tarkoita ymmärrystä siitä kuinka uhmaikäisen kanssa ruokaillaan onnistuneesti, en välttämättä opi sitä taitoa koskaan. Mutta ymmärrän ehkä tutkailla kiukustuessani toisiin ihmisiin ensisijaisesti omaa käytöstäni, toivottavasti aina lempeydellä.

Ruokahetkistä kiukuttelua

Monesti ajattelen, että luojan kiitos sillon 80-luvulla, viettäessäni lapsuuteni kultavuosia, lapsiin ei kiinnitetty erikoisemmin huomiota. Me saatiin olla aika rauhassa aikuisten hössötykseltä. Nyt mennessäni kylään lasteni kanssa tekisi mieli huutaa ovelta painokkaasti seuraavaa: "Hei kaikki aikuiset! Toivoisin, että yhteisen ruokahetkemme ajan lapsiini ei kiinnitettäisi mitään huomiota. Tai jos kiinnitetään huomiota, niin toivoisin puhuttavan kaikesta muusta paitsi heidän ruokailemisestaan. Toivon erityisesti, ettei kommentoida, kannusteta tai patisteta heitä syömään, eikä yritetä markkinoida minkään ruokalajin erikoista herkullisuutta, eikä luvata jälkiruokaa palkinnoksi normaalista tilanteesta, eikä tarjoilla tavallisen ruuan tilalla ranskalaisia ja nakkeja. Keskustellaan aikuisten asioita rauhassa ja annetaan lasten ruokailla rauhassa!" Minkäköhänlaisen vastaanoton tämä huutoni saisi?

Kirjoitan tätä äiti-ihmisen ärtymyksen vallassa epäonnistuneen juhlalounaan jälkeisenä iltana. Seurassani oli rakas uhmaikäiseni, joka väsymyksen ja ties minkä yllyttämänä itki suklaamunan perään ja kieltäytyi syömästä. Linjani on seuraava: ikinä ei ole pakko syödä, lapselta ei kysytä mitä hän haluaisi syödä, ruuaksi tarjotaan täysin samaa syötävää mitä muutkin syövät, kauniisti saa pyytää, kauniisti saa kieltäytyä, pöydästä saa nousta pois leikkimään mikäli ei aio syödä, ruokailemista ei kommentoida millään moitteilla tai kehuilla. Itse näytetään hyvää esimerkkiä ja luotetaan siihen, että nälkäiselle ruoka maistuu ja mallista oppii.

Kuinka vaikeaa näiden periaatteiden kanssa toimiminen voikaan olla! Mielestäni se oli aivan normaali vallitseva käytäntö omassa lapsuudessani. Jotenkin nämä isomman porukan yhteiset ruokahetket vie tyystin hermot loppuun minulta usein. En kestä sitä, että lapselta kysellään loputon määrä kysymyksiä: mitä haluaisit, ottaisitko, maistaisitko, haluaisitko jne. Huomio kiinnittyy luonnottoman paljon koko ajan lapsen syömiseen: "kylläpä sinulle maistuu, onpa kivaa kun syöt noin hyvin, miksi et maista tuota, oletpa reipas, mikäs nyt kun ei maistu, ota vielä vähän niin sitten saat jälkiruuaksi sitä, tätä ja tuota."

Miltä tuntuisi itse olla lapsena siinä?

Tiedän, ihmiset tarkoittavat hyvää. No, nyt vain muutama hengitys syvään ja kiitollisuus mieleen! Ihanaa, että meillä oli ruokaa, yhteinen ruokahetki sukulaisten kesken, herkullista syötävää, kaunis kevätpäivä, saimme juhlistaa kasvun ja uuden alun ihmettä. Kyllä tääkin taas tästä! Ei se nyt ole niin tarkkaa, koitan muistutella itselleni. Tärkeintä kuitenkin on aina se kuinka kotona ja arjessa toimitaan. Yksi asia täytyy vielä kiukkua purkaessa sanoa. En yhtään ihmettele, että lapsia on alettu usein rajaamaan juhlista pois. Se ei todellakaan ole lasten syy. Se on niiden hössöttävien aikuisten syy, jotka eivät osaa käyttäytyä lapsi-ihmisten seurassa asiallisesti ja kunnioittavasti, jotka unohtavat lapsien olevan ihan tavallisia ihmisiä. Lapsista tehdään hössötyskaikkeuden keskipisteitä ja samaan aikaan ollaan kyvyttömiä puhumaan yhtään järkevää lausetta mistään, yhtään mistään muusta aiheesta! Vietä siinä sitten hauskaa juhlaa.

Tylsä rakkaus

Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.

Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.

Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.

Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.

Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.

En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.

Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.

Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.

En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.

Kuu ja lapsi

Lapsena kuun loisteessa 
leikkimetsässä hetken verran
näin piirrot lumessa
näin yön varjot ensi kerran

Pysähdyin kokemaan uuden tunteen 
ettei kaikki olekaan niin kuin luulin
salaperäisen äänen lumeen
kuu puhui ja minä kuulin

Näin ovat aina yöt kulkeneet
kotini vieressä ollut taikametsä
Aikuiset eivät tienneet (olisivathan he muuten kertoneet!)
että kotimme vieressä ollut Taikametsä