Nyt olen saanut kaksi lomapäivää, joiden aikana on ollut mahdollista pohtia, että kuinka kävi. Oli ihanaa viisautta minulta aloittaa lomapäivät käymällä Olotila Rauhassassa, jossa saa apua ylivirittyneisyydestä palautumiseen. Saapuessani hoitoon ajattelin olevani "ihan ok"-mielentilassa. Olen jo pitkään nukkunut ihan hyvin, en ole ollut erityisen ärtynyt ja työpaineetkin oli mielestäni hyvin paketissa. Aamulla, kun olin lähettänyt lapset kouluun, olin hyvillä mielin. Aamu ei ollut ollut kaaosta. Kadonneita tavaroita ei ollut tarvinnut etsiä, aikaa oli ollut riittävästi.
Saapuessani Olotila Rauhan tiloihin tunsin kuin olisin törmännyt johonkin sumuseinämään. Paikan rauhan energia oli niin vahva ja tiedostin heti olevani aivan eri energiassa. Samalla hetkellä, kun tervehdin valmentajaa, jota olin tulossa tapaamaan, tulin tietoiseksi omasta ylivirittyneisyydestäni. Tapaaminen alkoi keskustelulla ja tunsin valtavaa helpotusta siitä, että sain puhua ihmisen kanssa, joka oli keskittynyt ja läsnäolokykyinen. Miten harvinaista tänä päivänä sellainen onkaan! Me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja kalibroidumme toisistamme. Se vaan on niin. Aloin rauhoittumaan.
Eilisen aikana tulin paremmin tietoiseksi siitä, että minulla oli paljonkin tarvetta tasapainoon hakeutumiseen, rauhoittumiseen, kultaiselle keskitielle astumiseen tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua. Vaikka ajattelen arjessani olevani se melko rauhallinen tyyppi, niin aloin epäilemään asiaa kuitenkin. Elämme kollektiivisesti niin voimakkaassa ylivireydessä, että itsekin virittäydyn siihen, tietenkin. Pelkäämme kollektiivisesti sotaa, hallituksen leikkauksia, peukku-huumeen käyttäjiä, puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, muiden kanssaelollistemme joukkosukupuutoista, listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Elämme varuillaan olon energiassa ilman turvallisia yhteisöjä. Meillä ei ole enää kykyä irrottautua laitteista ja koneista, joiden varassa ja ohjauksessa toimimme. Puhumme itsestämmekin kuin olisimme koneita. Minäkin käytän koneista siirtyneitä sanoja jopa ohjatessani tietoisuustaitoharjoituksia ihmisille. Käytän sanoja "kehon skannaus" ja "käyttöjärjestelmä" tai "latautuminen" puhuessani ihmisolennosta. Keskustellessani Olotila rauhan valmentajan kanssa tiedostin, ettei ollut ihan helppo paikka minulle asettua hoidettavaksi. Se vaati paljon myötätuntoa itseltäni itseäni kohtaan. Valmentaja oli ihana, hän sanoi, ettei tarvinnut nyt yrittää mitään, ei tarvinnut yrittää rentoutua tai muuta. Ylivirittynyt minä ei voi siirtyä rauhan tilaan tekemällä jotakin oikein, suorittamalla jotakin harjoitusta tai onnistumalla jossakin yrityksessä. Olin paikassa, tilassa ja ihmisen lähellä, jossa kaikesta oli lupa nyt hellittää.
Hoidon aikana analyyttinen mieleni ei saanut oikein kiinni mistään. Päivä jatkui. Piti viedä lasta hammaslääkäriin, toinen lapsi ei noudattanut sovittuja koulumatkasääntöjä, jouduimme käymään kaupoilla (mitä inhoan) ja jouduin taas harhaanjohdetuksi luultuani ostavani tuotteen, jonka saisi puoleen hintaan (hinta olikin jo alennettu ja arvioin rahan menon väärin) ja muitakin sattumuksia mitä kuuluu tavalliseen arkeen. Erona aiempaan havaitsin sen, että meillä säilyi lasten kanssa hyvä yhteys. Minun oli helppo ottaa syliin iso koululaiseni, joka rakastaa olla sylissä ja jota aika ajoin en millään jaksaisi pitää sylissä. Oli ihanaa pitää sylissä omaa lasta! Jaksoimme tehdä kaikki arjen asiat ja jaksoin olla myös siinä väsymyksen energiassa. En kokenut mitään tarvetta vetäytyä omiin oloihini kännykkäni kanssa. Puuhailimme kaikkea ihanaa myös. Puolisoni teki pitkän työpäivän ja hänen poissaolonsa ei harmittanut, kuten yleensä. Kodissa oli hyvä olla. Epäjärjestys ei vaivannut tai vienyt huomiotani. Tein ruokaa hyvillä mielin ja askartelin taikasauvaa keijuasuun lapsen kanssa.
Lähdimme lasten kanssa ulkoiluttamaan koiraa (he halusivat mukaan, mikä myös oli tavallisuudesta poikkeavaa). Huomasimme kirkkaan kuutamon nousevan metsän takaa illan hämärtyessä. Tunsin elämän/maailman ihmeellistä, maagista, mystistä elinvoimaa, joka peittää/lävistää kaiken. Päivän ja yön taite tuo niin elävästi muistutuksen siitä, että me ihmisinä olemme yhtälailla kirkasta päivänvaloa ja mystistä yön hohdetta. Vain olin ja hengittelin maisemaa. Meillä oli ikimuistoinen illan hetki lasten kanssa yhdessä. Yhtäkkiä puolisonikin oli jo tullut kotiin. Illalla lapseni soitti kitaraa meille, kun söimme iltapalaa. Yleensä se on ollut niin, että me vanhemmat muistuttelemme tekemättömistä soittoharjoituksista ja lapsi kaivaa ilman iloa soittimen esiin.
Kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi uskoa todeksi sitä kuinka erilainen päivä eilinen oli. Ilman, että analyyttinen mieleni pystyy millään tavalla havaitsemaan tai jäsentämään muutoksen juurta. Mielikuva tai runo voisi kuvata kokemusta.
Jokin voima kutsuu minua. Jokin laulu kantautuu uneeni. Jokin nousee vaivaamaan minua. Se on kuin lapsuuden näkymätön ystävä, josta aikuiset puhuvat kuin se ei olisi todellinen olento. Mutta joskus havahdun siihen, että siinä se on. Se houkuttelee minua astumaan sivuun, jäämään muista jälkeen, pysähtymään pelottavalle pienelle polun alulle ja katselemaan sitä tummaa tiheikköä, jonne meneminen arveluttaa. Vastaukset eivät ole sanojen muodossa ja minä huomaan ymmärtäväni niitä silti. Ne tulevat minulle taivaan ja maan väreinä, vähenevän kuun nousuna, pimeydessä, hämäryydessä, hiljaisuudessa, unenomaisuudessa. Anna minun asettua useammin sen maailman pehmeyteen, josta sanat ja pitkät, valkoiset käytävät puuttuvat. Anna minun hengittää useammin keuhkoni täyteen ikuisuutta, tummuutta ja kaiken vastaanottavaa, luovaa voimaa. Anna minun luottaa.
Tänään jatkan elämääni. Tänään on edessä päivä muiden päivien joukossa. Ehkä löydän vastauksia kysymyksiin, joita en ole ymmärtänyt esittää. Maailma on kiehtova paikka ja saan olla osa tätä kaikkeutta. Toivon sinulle, ihmisolennolle, joka luet tätä, kaikkea hyvää. Olemme samaa ja matkamme täällä on hämmentävä. Toivon, että pystyt löytämään rauhan tilan itsessäsi ja toimimaan siitä energiasta käsin tässä koneistuvassa aikakaudessa.
Ja mitä vastaisin menneisyyden itselleni, joka pohti, että kuinka onnistun säilyttämään kesälomalla saadun mielentilan arjessa? Vastaisin, että harjoittelu jatkuu.
