Hermoston kauneus ja vastustuksesta hellittäminen

Uusi päivä ja ikiaikainen aurinkomme <3

Olin Tallinnassa terveysmuseossa, Estonian Health Museum'ssa. Mieleenpainuvinta minulle oli hetki, kun tuijottelin lasivitriiniin levitettyä ihmisen hermostoa. Hermosto irroteltuna ihmisestä, levitettynä siihen lasin taakse kuin mikäkin lankakerän ja meduusaeliön sekoitus. Kuin kuivattu kalanruoto, monimutkaisempi ja pehmeämpi tietenkin. Katselin pieniä rönsyileviä lankoja, jotka luovat yhteistyössä kehon ihmeellisten muiden kudosten ja systeemien kanssa myös intuition kokemuksen. Miten ihmeellinen ihminen! Saan elää tällaisessa kehossa, joka on käsittämättömän monimutkainen ja luotu toimimaan ja selviytymään tällä maapallolla. Ihmetys ja kiitollisuus.

Olen viime päivinä pohdiskellut paljon ylimielisyyttä. Olen kokenut sen jyräävänä energiana ja kokenut, ettei minulla ole suojausta sitä vastaan. Vetäydyn nopeasti. Olen pohtinut ylimielisyyden käsitettä ja tätä taipumustani vetäytyä. Ylimielisyys voi olla etäistä ja passiivista, silloin se on helpompi kestää. Mutta jos se on aktiivista ja lähelle tunkevaa, sitä on vaikeampaa sietää. Omalle ylimielisyydelleni olen luultavasti sokea. Joka tapauksessa olen pohtinut vetäytymistäni. En vain osaa toimia toisin. Ja se johtuu todennäköisesti sellaisesta lasivitriinin sisälle vangitusta olennosta, jonka kruununa on aivot, joka asuu sisälläni ja päättää paljolti puolestani. 

Haaveilen aina siitä, että olisin sellainen elokuvien itämainen zen-tyyppi. Aina tietoinen, maadoittunut, rauhallisuuden tilasta asioita kokeva. Mutta en ole, ainakaan vielä. Nyt kesäloman ansioista olen rauhan tilassa, jossa pohdintaa ja kirjoittamisen tarvetta syntyy. Loman päätyttyä toivon jälleen, että pystyisin säilyttämään rauhan tilani arjessa, mutta tavallisesti se ei onnistu. Arki on rytmiltään sellaista, että siltä lasivitriiniin vangitulta olennolta vaaditaan toimintaa, jotta asiat tulevat hoidetuksi. Maapallo ei ole koskaan ollut helppo paikka pysyä hengissä. Tai helppo paikka emolle suojata jälkeläisiään. Siltä pohjalta kehoni on suunniteltu. Ja nykymaailman perkeleellinen häly ja ylivirittyneet olennot, joiden laumaan kuulun, halusin tai en, eivät tuo helpotusta.

Nyt pyöritellessä näitä teemoja mielessä, en voi olla ajattelematta synnyttämistä. Miten tuntuikaan voimaannuttavalta silloin, kun lopulta oivalsi mitä on olla vastustamatta supistuksen tuomaa kipua. Elämä tapahtuu minussa (vauva on sisälläni ja kehoni luo supistuksen synnyttämisen vuoksi ilman, että tietoinen mieleni on osallistunut prosessiin millään tavalla). Opin kolmannen lapseni syntyessä intuitiivisesti hellittämään vastustamisen sijaan ja silloin oli paljon  helpompaa olla. Pystyin luottamaan siihen, että tämä ihmeellinen kehoni kokonaisuus toimii parhaakseni. 

En voi estää vetäytymistäni, se on niin vahva tarve. Tarvitsen piilon tuomaa suojaa välillä hyvinkin voimakkaasti. Vaikka analysoisin asiaa loputtomiin, en ehkä saisi koskaan vastausta siihen miksi en pysty muuhun. Ja voihan olla, että se on ainoa oikea tapa toimia tietyissä tilanteissa. Voisinko elämässä aktiivisemmin kunnioittaa kehoni viisautta, olla lempeän myötätuntoinen tätä kaunista ja ihmeellistä systeemiä kohtaan, joka tekee kaikkensa hyväkseni? Kun se ohjaa minut piiloon, menisin mukisematta. Voisin aidosti rauhoittua siitä ymmärryksestä, että kehoni on aivan mieletön itse itseään parantamaan kykenevä, elämää synnyttävä, rakastamaan kykenevä systeemi. Elämän luonne on myös tuottaa kipua ja häpeää ihmiselle. Vaikka tekisin mitä, en voisi estää näitä kokemuksia. Ne tulevat vyörymään lävitseni ja nujertamaan minut aika ajoin. Elämän luonne on myös olla palautuva. Tunne kestää aikansa ja sitten se alkaa helpottamaan. Ehkä on ihan viisasta olla piilossa/turvassa silloin kun sinne ohjataan.

Haltioitumisesta, villiydestä ja hoivasta

Kuvassa on ihana keeshond-rotuinen koirani, joka loputtamalla pehmeydellään ja iloisella sydämellään huolehtii ulkoiluttamisestani. Kuva on otettu läheltä kotiamme pimeänä iltana, jolloin pysähdyimme ihastelemaan koko perheen voimin harjun takaa nousevaa täysikuuta. Maailman kauneus on kaikkineen mykistävää. Saan elää näiden ihmisten ja tämän eläimen kanssa tässä ihmeellisessä maailmassa. 

Kuuta katsellessa analyyttinen mieli saattaa pitkästyä. Porukasta löytyy usein se, joka sanoo: "No niin, hieno on, mennäänkö jo?". Olen oppinut arvostamaan kovasti myös näitä tunnelman pilaajia. Jos esivanhempamme olisivat ihan jokainen mykistyneet kokemaan haltioitumista, olisi majat jääneet rakentamatta ja suunnitelma seuraavan mammutin metsästämiseksi tekemättä. 

Mutta samalla lailla, kun evoluutio on varmistanut, että porukassa on tämä vähemmän haltioituva analyyttinen ongelmien ratkaisija, on se huolehtinut, että porukassa on myös meitä haltioitujia. Tällaisia, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että pystyvät unissaan kokemaan toisten ihmisten kokemuksia ja saavat tietoa symbolisella kielellä. Meitä ei ole karsittu pois. Meillä on hallussa jotain yhtä tärkeää.

Toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kunnioittaa enemmän tätä puolta itsessään. Me pelkäämme herkästi, että meidät leimataan hulluksi ja ajattelutapamme ja kokemusmaailmamme ovat alkumerkki psykoosista. Läheiset vaivaantuvat. Mutta siitä huolimatta voisimme puhua tavastamme kokea maailmaa ja viis veisata ihmisten luomista diagnooseista. Me olemme mitä olemme. 

Olen monta kertaa elämässäni myöhemmin huomannut, että intuitiivisesti olin tiennyt jonkin asian todellisen laidan, mutta olin sivuuttanut tämän tiedon ja kääntynyt "todellisten asiantuntijoiden puoleen". Jo hyvin nuorenakin aikuisena minulla oli tällaisia kokemuksia. Nyt keski-iässä elämänkokemusten tuoma vahvistus tekee paljon helpommaksi luottaa itseen. 

Kun tarkkailee luontoa, tarkkailee samalla itseään. Saamme siitä itseymmärrystä, opimme palaamaan sopusointuiseen rytmiin ja näkemään selkeämmin. Se luo hämmennystä ja ristiriitaa monin paikoin toimiessamme addiktioita vilisevässä kulttuurissamme. Kulttuurimme ei näe arvoa feminiinissä, vaan yrittää puristaa sen maskuliiniksi silloinkin, kun tarkoittaa hyvää. Tästä on yksi esimerkki se, että nainen ei saa aikaa, tilaa ja tukea äitiyteen. Yhteisöt Suomessa eristävät ja jättävät hoivaa-antavat yksin. Synnyttäminen, hoiva, kuolemaan saattaminen ovat niitä hetkiä, jolloin olemme yhteydessä vaistoihimme, villeyteemme ja raotamme elämän antavan rakkauden alkupistettä. Osalla meistä on luontainen kyky toimia näiden voimien kanssa, edelleen jopa tässä kuolemaa kavahtavassa kulttuurissamme. Se kertoo ilmiön merkityksen tärkeydestä lajillemme.

Mutta siis, on tärkeää, että me haltioitujat luotamme kokemukseemme maailmasta. Meidän kuuluu elää oman luontomme mukaisesti. Yhteys kykyyn haltioitua on meissä syystä.  Luonto ei ole säilyttänyt sitä turhaan. Me teemme kyllä analyyttiset mielet ympärillämme levottomiksi, mutta siitä huolimatta emme saa pienentää itseämme. Meitä tarvitaan tasapainoon hakeutumisessa, jotta kulttuurimme säilyy elinvoimaisena. 

Villiyttä ei voi kontrolloida, tai valjastaa rahaksi, tai tahdittaa aikamme tuhoavaan ylikiihtyneeseen rytmiin. Hoiva ottaa sen ajan, kun se ottaa. Luonnossa mikään ei tapahdu muulloin, kuin omalla ajallaan. Kulttuurimme haluaisi uskoa, että emme tarvitse villiyttä ja luonnon vaistojamme mihinkään. Todellisuudessa ne eivät ole koskaan irronneetkaan meistä. Voimme kaikin voimin yrittää olla, kuin tätä puolta ihmisyydessä ei olisi koskaan mihinkään tarvittukaan. 

Luonto toimii kaikesta huolimatta kaikkialla ja meissä jatkuvasti. Ahdistus-ja masennusoireet lopulta tekevät tehtävänsä. Kaiken kärsimyksen ja tuskan kautta syntyy eläväksi se, minkä tässä maailmassa kuuluu ilmentyä. En tavallaan ole huolissani, mutta rakastan ihmisiä ja toivoisin tietenkin, että kärsimystä olisi vähemmän. Pienenä ihmismuurahaisena toimiminen tulee mielekkäämmäksi, kun antaa luonnon kasvaa, toimia ja elää. Ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa siihen, että estää, kitkee ja myrkyttää sitä. 

Voimme muuttaa kulttuuriamme. Voimme olla rohkeita. Voimme luottaa itseemme eli luontoomme. 

Matkani Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon

Tein tänään matkan Pyhän Olavin kirkkoon Sastamalaan. Olin käynyt kirkossa aikaisemmin ja silloin päättänyt, että haluan tulla takaisin. Jokin paikassa vetosi minuun. 

Kristinuskossa anteeksiantamisen käsite on todella koskettava. Koin sen vahvasti tänään vierailuni aikana. Opas kertoi kirkon menneistä vuosikymmenistä ja tuhopoltosta, joka oli tapahtunut heti pian sen jälkeen, kun talkoolaiset olivat saaneet valtavan urakkansa valmiiksi korjattuaan kirkon katon. Oli seurannut hätä, suru ja epätoivo. Myös pelko, että mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska tuhopolton tekijää ja motiivia ei ensin vuosiin tiedetty.

Kirkko päätettiin rakentaa ja se rakennettiin uudestaan jälleen talkoovoimin. Vain muutama ihminen oli palkattu. Nyt kirkko kertoo hiljaista tarinaansa ihmisten sinnikkyydestä, työstä ja ennen kaikkea anteeksiannosta. Kirkon poltosta vastuussa ollut nuori mies katui syvästi tekoaan ja vuosien päästä tapasi kirkon jälleenrakentamiseen osallistuneita ihmisiä, jotka antoivat hänelle anteeksi. He olivat kertoneet, ettei kirkkoa oltu rakennettu vihalla.

Kun opas kertoi kirkon vaiheista ja tästä anteeksiantamisesta, olin syvän liikutuksen vallassa. Kuulin, että mies on jo sittemmin kuollut, mutta en ole unohtanut hänen kasvojaan. Muistan uutisista nähneeni hänet, hän ei peitellyt kasvojaan. Kasvoilta huokui suru ja pelko. Muistan kuinka tuntui pahalta hänen puolestaan. Tuntui pahalta kaikkien puolesta.

Mutta. Miten ihmeellisen kaunis kirkko seisoo nyt tuolla väkevällä paikalla. Maalaukset kirkossa kertovat suuresta rakkaudesta ja suuresta kärsimyksestä. Ja niin kertoo kirkon tarina myös. 

Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kirkkomaalla. Menneitä sukupolvia. Heidän tarinoitaan. Kuinka ne painuvat unholaan ja kuinka oikeasti emme voi koskaan tietää elämän kudelman merkityksiä. Emme voi oikeasti tietää oliko jokin asia hyvä vai paha suuressa kokonaisuudessa. Sellainen ei ole meidän käsityskyvyllemme mahdollista. Vastavoimat elävät ja liikkuvat ja synnyttävät. Ei ole toista ilman toista. Me elämme sen pienen hetken ja ajatteleva mielemme koittaa seilata tässä elämän meressä. On ymmärrettävää, että sen mitä pelkäämme, määrittelemme pahaksi.

Voimme kuitenkin aina hakea yhteyttä toisiin ja rakentaa maailmaa. Ja antaa anteeksi. Siitä elämässä on kyse, sanoi idolini Dolly Partonkin, siis anteeksiantamisesta. 

Minä näen sinut ja minä valitsen rakastaa sinua tässä hetkessä elämää. Menneisyys on mitä on ja me olemme nyt. En tee tekoja vihan vallassa, valitsen toimia toisin.

Maailmanpuu-podcastin uusimman jakson nimi on Esoteerinen maantiede. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Voin vain yksinkertaisesti todeta, etten tavoita tällä hetkellä oikein sanoja kuvaamaan kokemaani ja kuinka merkitykselliseltä tuo podcast-jakso tuntuikaan minulle tai sitä kuinka se liittyi matkaani Pyhän Olavin kirkkoon. Kaikesta kokemastani kypsyi runo, jonka vielä liitän tähän. 

***

Matkalla peilejä. Niissä äiti, kummitäti. Sukuni naiset. 

Äänet ja sanat kuin riivatussa unessa. Moittimassa kilpaa, ennen kuin kukaan muu ehtii kiusata, "kiusaan itseni ilkeillä sanoilla, suojaan siten itseni." 

Yhteinen ruokahetki. Minä tässä, huonoissa vaatteissani, olen valinnut ne itse., Tuomitsevat katseet, tuomitsevat sanat. Paljon kaikkea väärin mihin silmät voivat osua. Paljon loittoamista. Tässä hetkessä ei aikaa olla.

Minä ja sinä ja sinä. Me olemme sukumme naisia. 

Olen tällä matkalla ilman tyttäriäni. 

Koska nyt katson silmiin teitä. Nyt pystyn näkemään. Nyt pystyn kokemaan. On paljon sellaista minkä voin nyt parantaa. Paljon minkä voin sovittaa. Paljon minkä voin antaa anteeksi. 

Ei enää haavoja niin paljon särkemässä. 

Jää aikaa enemmän naurulle ja laululle ja hoivalle. 

Minä halusin tämän matkan tehdä ja viedä teidät mukanani. Päivä oli puolellamme ja tuuli vahva.

Paikka meille periferiassa, ennen käymätön. Minä olin nähnyt polun, tiesin reitin paikkaan vahvan ja väkevän.

Opas. 

Liu'uit luoksemme kuin unessa. Mahdatko tietää osaavasi loitsia sanoillasi? Mikä hetki. Otimme sinut vastaan. Tärkeimmällä hetkellä äitini oli jo loitonnut, kummitätini jo loittonemassa. Minä olin voimassani, olin paikallani. Pyysin sinua vielä jatkamaan: "Kerro vielä, mitä sitten tapahtui, kun kirkko oli palanut." Ja lausuit kuin laulaen minulle mitä tarvitsin. Väkevimmän kokemuksen anteeksiantamisesta. Kerroit kirkosta, jonka ihmiset ovat rakentaneet. 

Voi elämänvirta. 

Voi myötätunto. 

Voi äiti ja kummitäti, jotka olitte rinnallani. Voin rakastaa teitä nyt vielä vahvemmin. 

Kiitos, että olette kantaneet minua. Kiitos kaikesta. Kiitos, että olette suojelleet. Kiitos, että olette rakastaneet. Kiitos, että sain viedä teidät tänne.

Kiitos oppaalle.

Kiitos elämänvirralle. Kiitos tuulille. 

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.