Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Mieli kuin imetys

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin muut. Olin nukkunut yön hyvin, mikä ihana tunne! Mieleni aloitti nopeasti pyörittelemään asioita. Seuratessani sen liikkeitä, koin oikeasti mieleni kuin työkaluksi, ruumiinosaksi vai kuinka sitä nyt kutsuisi. Nyt tulee todella outo vertaus, mutta tulkoon. Koin, että mieli on kuin rinnat, joilla imetetään vauvaa.  Tai paremminkin imetys tapahtumana. Keskeisen tärkeä ominaisuus ihmisessä, jota ilman oltaisiin kuoltu aikoja sitten sukupuuttoon. Niin luonnollinen, helppo, ihana juttu ja samaan aikaan sen voi joku toinen kokea luonnottomaksi, vastenmieliseksi ja se voi olla todella vaikeaa tai mahdotonta eri syistä.

Imetys tapahtuu ilman, että tarvitsee opetella kuinka maito valmistetaan. Tarvitsee osata toimia osana kokonaisuutta äiti-vauva ja antaa asioiden tapahtua. Toisille se käy helposti, toisilla se ei onnistu. Mieli sama juttu. Kontrolli ja hallinta ei toimi. Antautuminen ja tapahtumien luonnollisen kulun salliminen luo tilan mahdollisuudelle onnistua. Ja haluaisin mieleen suhtauduttavan samanlaisella lempeydellä kuin imettämiseen. Näiden yksinkertaisten asioiden äärellä voi kuitenkin tuntea itsensä niin neuvottomaksi ja hauraaksi. Varsinkin jos joutuu vertailtavaksi toisiin omasta tai toisten toimesta.

Mielen automaattisesti suoltamat ajatukset ovat olleet pitkään minulle vihollinen. Olen ollut tietoinen niiden kaappaamasta vallasta, mutta kaikista joogaharjoituksista ja meditaatiotekniikan harjoituksista huolimatta olen ollut yleensä aseeton. Ajatukseni ovat pystyneet arvaamatta kaatamaan minut. Saatan alkaa suremaan, itkemään, ahdistumaan, häpeämään, katumaan, ties mitä, varoittamatta. Lannistuneena ja häpeää tuntien olen vertaillut itseäni toisiin miettien miksi minä reagoin tietyllä tavalla, miksi muut eivät.

Luulen, että käänteen tekevää minulle on ollut oivaltaa jonkinlainen rentous ja luottamuksen kokeminen siihen, että minun ei tarvitse taistella ajatuksiani vastaan. Vaan voin luottaa siihen, että ne muuttuvat itsestään kunhan teen harjoitukseni toisaalla elämässä. Ja harjoitus ei tarkoita vain asanoihin vajoamista joogamatolla, vaikka sekin on minulle tärkeää. Päivät ovat täynnä tilanteita, joissa voi harjoitella rentoutumista, sallimista, lempeyttä, armollisuutta. Etenkin kaikkien epäonnistumisten ja raivareiden jälkeisissä synkissä vesissä voi opetella rakastamaan itseään juuri sellaisena surkeana, nolona ja epäonnistuneena.  Ei tarvitse ymmärtää analyyttisesti kuinka se tapahtuu ja missä se tapahtuu. Mieleni tapahtuu minussa ja on minulle tärkeä työkalu, se riittää. Kuin jalat, joilla kävelen. Kuin silmät, joilla katselen. Kuin rinnat, joilla ravitsen uuden elämän alkua.

Kuten viime päivien pääsiäisenvieton juhlistamisessa suvun kesken saatoin huomata, en voi huijata itseäni. Mieleni on epämiellyttävän rehellinen minulle. Se saattaa eri keinoin minut olennaisten asioiden äärelle, jos vain uskallan hieman ravistella ja katsoa eri suunnista mieleni ilmiöitä. Se pakottaa siis asioiden äärelle, mutta ei ratkaise niitä puolestamme. Jos haluamme pitää mielemme hyvänä työkaluna elämän verstaassa, meidän on jollakin tapaaa syytä antautua sen edessä, silloin emme enää ole sen vallassa, vaan teemme yhteistyötä. Luulen, että voimme aina luottaa sen ilmiöihin. Mieli ei ole oikeassa ja totuus, mutta se ilmentää meille asioita, kertoo meille tarinoita todellisuudesta, tarvitsemme sitä.

Varovainen aavistus miksi mieleni suuttui ja alkoi syytää kaikkia muita aikuisia kohtaan syytöksiä siitä, etteivät osaa olla lasten seurassa. Uskon kantavani paljon pelkoa ja häpeää omaa aikuisuuttani, vanhemmuuttani ja äitiyttäni kohtaan. Pelkään hallinnan menettämistä ja paljastumista kuinka neuvoton ja keskeneräinen olen. Haluaisin tai olen halunnut nimittäin luoda sellaisen kuvan itsestäni, että olen oikea superäiti, joka on oivaltanut vaikka mitä salaisuuksia tässä kiireisessä ajassa, jossa ihmiset ovat kadottaneet kykynsä olla vanhempia. Mieleni varjeli vielä tätä vääristyneeksi muuntunutta kuvaa itsestäni. Se halusi suojella.

Nyt, kun suloisen moninaisia ajatuksia tehtailevan mieleni kanssa yhteistyössä olen miettinyt tällaista vaihtoehtoa, tuntuu kuin jotain olisi taas murtunut hyvällä tavalla. Tuntuu kuin olisi tullut tilaa sisälläni, ei tarvitsisi kannatella jotain haitallista. Ja aina kun energiaa vapautuu jostakin, mikä on käynyt turhaksi, voi sitä alkaa suunnata rakentaakseen jotain uutta. Ehkä tämä superäiti-uskomus oli minulle tarpeellinen vielä hetki sitten. Nyt on aika luopua siitä.