Korkea magia

Olen lukenut viime aikoina Korkea magia - kirjaa, jonka on kirjoittanut Damien Echols ja suomentanut Matti Rautaniemi. Pitkästä aikaa minulla on sellainen lapsenomainen innostunut fiilis. Käsilläni on kirja, joka poikkeaa valtavirrasta. Damien Echolsin ajatuksia on hyvin mielenkiintoista lukea. Hänen myötätuntonsa ja ystävällisyytensä on koskettavaa. En tiedä kuinka monta ihmistä on hänen tilanteessaan selviytynyt hengissä. Hän oli ja eli tuomittuna kuolemaan 18 vuoden ajan vankilassa ja puolet tästä ajasta eristyssellissä. Olisi hyvin ymmärrettävää, että vapauduttuaan vankilasta, jossa hän oli ollut syyttömänä, hän olisi suistunut raiteiltaan tai vähintäänkin katkeruuteen. Sen sijaan hän vaikuttaa huokuvan hyvyyttä ja se jo pelkästään tuntuu maagiselta. Magia sanana tuntuu minulle vieraalta, mutta lukiessani Damienin ajatuksia magiasta, saan kiinni ilmiöistä, joista hän puhuu. Samalla saan yhteyden lapsuuden minääni, joka haki kirjastosta Noidan käsikirjan ja notkui rajatieto-hyllyllä toivoen löytävänsä oikean noidan käsikirjan. Damien opettaa mm. tietoisuustaitoharjoituksia ja meditaatiotekniikoita. Hän puhuu tietoisen mielemme ulottumattomissa olevista ihmisyyden osistamme. Hän sanoittaa ne eri tavalla mihin olen tottunut ja samalla herättelee erilaista näkökulmaa. Se tuntuu virkistävältä. Erityisesti tällä hetkellä minua kiinnostaa hänen ajatuksensa visualisoinnista. Olen intuitiivisesti käyttänyt visualisointia suojatakseni mielenrauhaani. Kuvittelen ympärilleni läpäisemättömän kuplan, kuin lasista, mutta särkymättömän. Kuvittelen siihen osuvan ulkopuolelta tulevat ajatukset ja tunnetilat väreinä tai pieninä kuvina. Kiinnitän huomioni niihin ja samalla oma tunnetilani ja rauhani säilyy.

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Rakastuin Sam Harrisin Waking up-meditaatioappiin

Sisälleni aukeaa tilaa.

Päivääni tulee lisää aikaa.

Koen olevani turvassa enemmän (ajatusteni ja tunteideni syöksykierteestä.)

Lasten riidellessä, suustani kuuluu neuvokkaampia, lempeämpiä lauseita.

Huomaan lasteni kuuntelevan minua.

Miten helppoa!

Miten tavallista! 

Miten uskomattoman ihmeellistä! 

Minussa tapahtuu vähemmän ja samaan aikaan koen olevani paljon enemmän.

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.