Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä. 

Surumielisyys ottaa minut valtaansa aina aika ajoin. Se tulee ennakoimatta, pitelee minua ja sitten se väistyy. Kuvittelen mielessäni sen nyt suruhunnuksi, väreiltään vaihtelevaksi. Se on kudelma erilaisia lankoja. Siihen on kudottu tuntemattomia lankoja, jotka ovat hauraampia ja kauniimpia kuin ne langat, jotka tunnistan omikseni. Ne ovat äitini, isäni ja isovanhempieni ja esivanhempieni kudelmia. He eivät varmasti olisi halunneet tehdä niistä perintöä minulle, mutta siinä ne ovat, koska se on elämän tapa olla. Omat lankani ovat vankempaa tekoa, muistuttavat villasukan kudelmaa. Säihkyvä, läpikuultava ja kaunis. Kevyt kantaa, jos sen suostuu kantamaan. Raskas, jos koittaa mennä eteenpäin siitä välittämättä. Silloin siihen sotkeutuu, kompastuu ja se kiristelee. Kunpa muistaisin, että kun se laskeutuu ylleni, ottaisin sen vastaan, pitelisin sitä, katsoisin sen värejä ja sen lankoja ja sen kutojan käsialaa, se ei estä silloin minua liikkumasta, minun on vain otettava askeleeni rauhallisemmin. Se on aikansa ylläni. En ole varma tapahtuuko silloin niin, että siihen liittyy jotain omaani vai onko se niin, että puran siitä jotain pois, jotta se kevenisi, en ole varma, ei sen ole väliä. Kunpa muistaisin, että minun tehtäväni on kantaa sitä, tuntea se, hengittää se ylläni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn sen tekemään. 

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Toipuminen

Juuri äsken tulit siihen
Kasvoillasi paistoi yhtäkkiä aurinko
Olit lyhyen hetken ehkä vain
tai ehkä pitkän
Kuka minä olen aikaa mittaamaan?

Ihmettelyn hetki on ikuinen
Hei, kasvoillasi aurinko!
Mikä sen sai aikaan!?
Onneksi en kysynyt ääneen (koska se olisi saattanut heti kadota
kuin taikapöly kesken leikin)
Arasti katsoin nopeasti vain ja jatkoin keittiön siivoamista

Enhän koskaan saanut tietää sitäkään miksi aurinko katosi silloin joskus
Vaikka kysyin ja kysyin ja ahdistin sinut nurkkaan kaikilla kysymyksilläni
Arvailin vain
Suurensin ehkä varjoa
Ehkä olin vain esteenä 

Tai

Ehkä kannattelin kuitenkin 
Ehkä pidin yllä jotakin pientä, joka auttoi sinua löytämään pienen matkan sinne missä valosi hehkui
Ehkä en ollutkaan syyllinen kaikkeen

Tai

Ehkä se ei liittynyt minuun
Olethan oma ihmisesi, vaikka katoaisin sinä olisit myös ilman minua
Pärjäisit ilman minua
Kaikki ei liity minuun  (tuntuu vähän pahalta katsoa kohti omaa itsekeskeistä kärsimystarinaani)

Nyt olemme yhdessä täällä vielä
Olemme yhdessä vielä jonkin aikaa
Ja sain nähdä auringon kasvoillasi

Sota meissä

Olin veljeni kanssa kerran kävelyllä tutuissa lapsuuden maisemissa. Moni näkökulma fyysisiin paikkoihin sekä lapsuuden kokemuksiin on muuttunut vahvasti keski-iän armeliaisuudessa. Katselimme maisemia ja puhuimme menneistä. Puhuimme myös siitä, että myös me 70-luvulla syntyneet, olemme sodan jälkivuosiin syntyneitä lapsia. Kuinka lyhyt aika on ollutkaan silloin vielä sodan päättymisestä. Sen oivaltaminen on melkoisen pysäyttävää.

Tunnistan sodan varjon olemassaolon lapsuuden muistoissa. Pappani asui samassa talossa kanssamme ja juopotteli silloin tällöin. Alkoholin vaikutuksen alaisena hän eli uudelleen hetkiä rintamalla. Huusi ja melskasi tai soitti sotaan liittyviä lauluja. Jostakin syystä en kokenut tätä kaikkea koskaan pelottavana. Se johtui todennäköisesti siitä, että vanhempani suhtautuivat asiaan tottuneesti ja rauhallisesti. Pappa oli myös silloin jo vanhuuden leppoistama mies. Etäinen. Eleli omissa oloissaan. Aikuisena sain kuunnella hänen sotamuistojaan enemmän. Pappa itki niistä puhuessaan. Sain nähdä hänen herkkyytensä vielä ennen kuolemaa.

Kuuntelin hiljattain Havuhattu-podcastin jakson, jossa vieraana oli Ukko Kärkkäinen. Suosittelen jaksoa erittäin lämpimästi. Se oli minulle hyvin merkityksellinen. Äärimmäisen koskettava, toivoa antava ja taas ymmärrystä lisäävä. Ukko Kärkkäisen tarinaan tutustuminen ja hänen ajatustensa kuunteleminen avasi myös itsessäni jotain patoja. Hän kertoi traumaattisesta lapsuudestaan sodan vaurioittamassa perheessä ja siitä kuinka jo päättynyt sota vaurioitti vielä häntäkin. Ja hän kertoi keinoista, joiden avulla on selviytynyt. Nyt hänelle oli kehittynyt vahva kyky auttaa muita ihmisiä näiden asioiden äärellä.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään tarvetta käsitellä sodan traumoja. Eihän ne ole liittyneet minuun. Olen aina kokenut olleeni onnekas, koska olen ollut turvassa ja osani on ollut vain kuulla ja tietää millaista oli ollut. Ymmärsin kuitenkin nyt, että myös minä kannan sodan jälkiä vielä itsessäni. Vaikutus elää minussakin. Tiedostamattomalla tasolla vähintään. Tämän ajatteleminen lisäsi erityisesti myötätuntoa omia vanhempiani kohtaan. Heidän taakkansa on edeltävänä sukupolvena ollut vielä kovempi. Jostakin syystä ei ole tehnyt mieli enää päivitellä tai kokea ärtymystä heidän ajattelutapojaan tai valintojaan kohtaan.

En pysty erittelemään tarkasti kuinka sodan vaikutus mahdollisesti näkyy tai tuntuu minussa. Mutta uskon kantavani samantapaisena sodan taakkaa kuinka Havuhatun vetäjät kuvasivat: "Välillä tuntuu pahalta, eikä tiedä miksi." Tämä tunne on varjoltaan samantapainen kuin lapsuuteni kokemus sodan läheisyydestä. Minulle on jäänyt vahvana muisto hetkestä, jolloin olen pienenä kysynyt äidiltä, että voiko isä joutua sotaan. Äiti vastasi, että ei joudu ja selitti, että on epätodennäköistä sodan palaaminen. Isällä oli vielä jokin vikakin, ettei joutuisi tällöinkään sotaan. Muistan kuinka silloin se epämääräinen tumma varjo hälveni ja miten hyvältä tuntui kokea turvallisuuden tunnetta. Kannoin perintönä siis jo alle kouluikäisenä tummaa möykkyä itsessäni, sodan möykkyä.

Ihmeellinen kohtaaminen

Teen välillä hoitoalalla keikkatöitä. Töiden merkeissä tapasin ihanan vanhan naisen, joka sattui olemaan isoäitini nuoruudenystävä. Juuri olin kirjoittanut itkun siitä, kuinka haluaisin tuntea ja tietää isoäidistäni muutakin kuin sen valtavan surun, jota kaikki kantavat hänen kuolemansa vuoksi vieläkin. Hän kuoli nuorena syöpään.

Ja pian löydän itseni hetkestä, jossa tuntui kuin isoäitini olisi ollut seurassamme ja kuiskinut vanhan ystävänsä korvaan, että kerro vielä siitä ja tästäkin. Sain kuulla kuinka isoäitini oli huokaillut ruisleivän leipomisen opettelun kanssa, hänen nuoruuden romanssistaan, siitä missä isovanhempieni häät oli vietetty ja kuinka siellä oli tanssittu aamuun asti.

Mielikuvani hänen elämästään täynnä sotaa, työtä ja sairautta muuttui. Sain tietää, että hän oli osannut pitää hauskaa, tuskaillut samojen arkisten asioiden kanssa kuin minäkin (kunpa osaisin leipoa sitä ruisleipää kunnolla!), hänellä oli ollut muitakin ihastuksia kuin pappa, hänkin oli tanssinut juhlissa aamuun asti (niin minäkin!)

Hänen ystävänsä sivuutti sodan ja sairauden ja puhui kaikesta muusta. Kuunnellessani tuli kyyneleet silmiin onnesta. Aina vain ihmeellisempi elämä! Syvimpiä salaisuuksia on mahdoton pukea sanoiksi. Isoäitini oli todella siinä kanssamme.

Juuri kun olin itkenyt lukiessani hänen kuolinvuoteella kirjoittamaansa kirjettä. Miettinyt, että miksi vieläkään isäni ei pysty puhumaan äidistään, koska kyyneleiden määrä tuntuu olevan loputon. Miettinyt, että kuinka kauan on vielä itkettävä, että saisi kyyneleiden takaa näkyviin sen nuoren ihanan ihmisen, jota kaikki rakastivat niin paljon ja jota kaikki olisivat tarvinneet kipeästi edelleen.

Olin usein täynnä tuskaa miettiessäni kuinka hänet erotettiin lapsistaan niin varhain. Halusin tietää muutakin! Itkuni kuultiin. Suruni hänen kohtalostaan sai lohdutusta. Sain täydennystä hänen tarinaansa, ulospääsyn ikuisesta itkemisestä.

Ja siinä hän nyt oli, kertoi ystävänsä suulla minulle. Olin täynnä kiitollisuutta siitä ohi kiitävästä hetkestä. Nyt voin kertoa omille tyttärilleni näitä asioita. Aion kertoa surusta ja aina sitten myös ilosta. Niin kuin se minullekin nyt on kerrottu.