Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä. 

Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Äiti, puhutaan kuolemasta

"Äiti, onko taivaaseen pakko mennä? Minä otan ainakin viltin ja Pörrin mukaan ja äiti sinut. Tulethan sinäkin äiti? Tuleeko siellä ikävä äitiä? Äiti, millaista siellä on? En halua mennä, onko pakko? Onko se niin kuin toinen maapallo? 

 "Millaista oli ennen kuin synnyit? Mistä sinä tulit äidin mahaan? Millaista oli ennen kuin olit vauva? Missä olit? Sanoitko ettet halua maapallolle? Pelkäsitkö että kaipaat takaisin täällä ollessasi?" 

Ensin sinua itketti. Sitten sinua nauratti. 

 Olet ihan kuin minä.

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3

Ihmeellinen kohtaaminen

Teen välillä hoitoalalla keikkatöitä. Töiden merkeissä tapasin ihanan vanhan naisen, joka sattui olemaan isoäitini nuoruudenystävä. Juuri olin kirjoittanut itkun siitä, kuinka haluaisin tuntea ja tietää isoäidistäni muutakin kuin sen valtavan surun, jota kaikki kantavat hänen kuolemansa vuoksi vieläkin. Hän kuoli nuorena syöpään.

Ja pian löydän itseni hetkestä, jossa tuntui kuin isoäitini olisi ollut seurassamme ja kuiskinut vanhan ystävänsä korvaan, että kerro vielä siitä ja tästäkin. Sain kuulla kuinka isoäitini oli huokaillut ruisleivän leipomisen opettelun kanssa, hänen nuoruuden romanssistaan, siitä missä isovanhempieni häät oli vietetty ja kuinka siellä oli tanssittu aamuun asti.

Mielikuvani hänen elämästään täynnä sotaa, työtä ja sairautta muuttui. Sain tietää, että hän oli osannut pitää hauskaa, tuskaillut samojen arkisten asioiden kanssa kuin minäkin (kunpa osaisin leipoa sitä ruisleipää kunnolla!), hänellä oli ollut muitakin ihastuksia kuin pappa, hänkin oli tanssinut juhlissa aamuun asti (niin minäkin!)

Hänen ystävänsä sivuutti sodan ja sairauden ja puhui kaikesta muusta. Kuunnellessani tuli kyyneleet silmiin onnesta. Aina vain ihmeellisempi elämä! Syvimpiä salaisuuksia on mahdoton pukea sanoiksi. Isoäitini oli todella siinä kanssamme.

Juuri kun olin itkenyt lukiessani hänen kuolinvuoteella kirjoittamaansa kirjettä. Miettinyt, että miksi vieläkään isäni ei pysty puhumaan äidistään, koska kyyneleiden määrä tuntuu olevan loputon. Miettinyt, että kuinka kauan on vielä itkettävä, että saisi kyyneleiden takaa näkyviin sen nuoren ihanan ihmisen, jota kaikki rakastivat niin paljon ja jota kaikki olisivat tarvinneet kipeästi edelleen.

Olin usein täynnä tuskaa miettiessäni kuinka hänet erotettiin lapsistaan niin varhain. Halusin tietää muutakin! Itkuni kuultiin. Suruni hänen kohtalostaan sai lohdutusta. Sain täydennystä hänen tarinaansa, ulospääsyn ikuisesta itkemisestä.

Ja siinä hän nyt oli, kertoi ystävänsä suulla minulle. Olin täynnä kiitollisuutta siitä ohi kiitävästä hetkestä. Nyt voin kertoa omille tyttärilleni näitä asioita. Aion kertoa surusta ja aina sitten myös ilosta. Niin kuin se minullekin nyt on kerrottu.

Itku isoäidilleni

Olet kulkenut minussa mukana aina

Tunnen vahvana surun sisälläni 

En tiedä miten puhutella sinua

Et olisi halunnut lähteä luotamme niin varhain, kirjoitit

Tyttäreni syntyi lähes päivälleen 50 vuotta kuolemasi jälkeen

Vasta nyt ymmärrän kuinka lyhyt aika se on

Yritän vahvistaa muistoja, joita minulla ei ole

Haluan tuntea, että kannan sinusta mukanani muutakin kuin surua

Haluan tuntea lempeytesi, rakkautesi, hoitavat kätesi

Sen kuinka sinuun saattoi aina turvata

Kuinka otit syliisi

Minun on siltikin vielä itkettävä 

Et olisi halunnut vielä lähteä

Olisin halunnut silittää ihoasi