Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.