Sunnuntai ja ulkona olemisen taito

Olen koittanut lisätä ulkona olemiseen aikaa. Tärkeintä tässä onnistumisessa on vain tehdä päätös mennä ulos. Antaa kaiken sisällä odottavien töiden pysähtyä. Pukeutua, avata ulko-ovi ja astua siitä ulos. Sitten pysähtyä, tarkkailla ilmaa ja metsää. Odottaa mitä nousee mieleen. 

Tänään painuin pihalle ja tuijottelin ympärilleni. Siitä se liike sitten pikkuhiljaa lähti. Kolasin pihan. Hakkasin sulavalle lumelle uomia puroja varten. Hain pakurikäävän pois vanhasta koivusta. Kiitin siitä. Kävin naapurustossa pyörähtämässä. Sain perunapussin mukaani. Lapsetkin seurasivat pihalle leikkimään.

Vielä aamulla pihaa kolatessani, olin mieleni vanki. Aloin uupua ajatuskeloihini. Yritin keskittää huomiota aina uudestaan havainnoimaan ympäristöä. Huomasin päivän mittaan ajatuskelojen pienenevän. Siihen auttoi varmasti kokonaisuus: ulkotyöt, ihmisten kohtaaminen, ruoka, hyvät päiväunet. Raskaat ajatuskelat saattoivat olla seurausta pelkästään lyhyiksi jääneistä yöunista.

Vielä illalla lähdimme Torron suolle iltaruualle. Nuotio ja rauha. Ilta. Keitin kotona iltateen pakurista. Kiitos tästä päivästä.

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Äiti, puhutaan kuolemasta

"Äiti, onko taivaaseen pakko mennä? Minä otan ainakin viltin ja Pörrin mukaan ja äiti sinut. Tulethan sinäkin äiti? Tuleeko siellä ikävä äitiä? Äiti, millaista siellä on? En halua mennä, onko pakko? Onko se niin kuin toinen maapallo? 

 "Millaista oli ennen kuin synnyit? Mistä sinä tulit äidin mahaan? Millaista oli ennen kuin olit vauva? Missä olit? Sanoitko ettet halua maapallolle? Pelkäsitkö että kaipaat takaisin täällä ollessasi?" 

Ensin sinua itketti. Sitten sinua nauratti. 

 Olet ihan kuin minä.

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3

Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Unettomuutta ja yhteyden kokemista

Viime päiviin en ole saanut lainkaan mahtumaan aikaa kirjoittamiselle. Olen kokenut olevani hukassa ärtymyksen, väsymyksen ja turhautumisen aallokoissa. Välillä laineet vähän rauhoittuvat, mutta en osaa suunnata vedestä rannalle. Juutun kellumaan paikoilleni. Aika kuluu, päivät menevät ja minä kellun ja taas pyristelen. Ajatus joogamaton avaamisesta lamaannuttaa.

Viime yön nukuin ulkona teltassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin varma, että nukkuisin kuin tukki. Olin laamantuneista viime viikoista huolimatta nukkunut ainakin kohtalaisen hyvin ja ulkona nukun yleensä ihan huikean syvää ja vahvistavaa unta. Mutta nyt valvoin ja valvoin. Saatoin torkahtaa ja herätä. Mieleni kelasi sitkeästi vastenmielistä draamaa ihmissuhteisiin liittyen. Mutta välillä unen ja valveen rajamailla sain levätä hetken mieleni synkästä tarinasta ja koin uskomattoman sulautumisen tunteen luonnon kanssa.

Puiden ääni tuulen liikutellessa niitä ja se uskomaton äänimaailma, jonka linnut luovat. Luulisin, että metsä hiljeni vain pariksi tunniksi joskus puolen yön jälkeen. Maan elävyys, elävien olentojen mieletön määrä, kasvien ja eläinten energia, kaikki kuhina ja voima, minä yhteydessä kaikkeen muuhun, ääniin, tähän maapallon pinnan kuhinaan ja liikkeeseen. Mikä ihana tunne, vaikka se kestikin vain hetken aikaa.

Se palautti kuitenkin mieleeni henkilökohtaisen kokemuksen jostakin mielettömän suuresta voimasta, jumalasta, rakkaudesta, armosta, luojasta, hengestä... en ole osannut nimetä sitä. Se oli lohduttava, pyyteettömästi rakastava ja taas lohduttava voima, joka sai minut uskomaan, että kaikki oli ihan hyvin, juuri niin kuin pitikin ja oikeasti ei ole mitään hätää, vaikka suruni ja ahdistukseni oli silloin kuristava. Se sai minut tuntemaan hyvin lohduttavalla ja rakastavalla tavalla, että olin turvassa, että kaikki olivat oikeasti turvassa.

Koin tämän voiman yllättäen ja ihan pyytämättä kävellessäni metsässä kerran. Olin lukenut Suomen kuvalehdestä järkyttävän artikkelin todellisuudestamme. Aihetta en halua edes mainita, niin pahasti se musersi uskoni koko elämään ja syöksi minut jonnekin omien ahdistusteni helvettiin. Lähdin metsään, koska en muutakaan keksinyt ja koin tämän eheyttävän tunteen yllättäen. Lohduntuoja, mikä se olikin, tuntui olevan jollakin tavalla erillään minusta, mutta minä olin siinä.

Tunsin taas yhteyden viime yönä kärvistellessäni unettomuuden ja mielen draaman keskellä. Nyt vain pohdin, että voisinko kokea tämän ihanan syvän yhteyden tunteen myös ilman sen vastaparia, ahdistavaa erillisyyteen tai itsekeskeisyyteen hukkumista. No, olen liian väsynyt valvomisesta pohtimaan mitään enempää. Asioiden rauhaan jättäminen on oivalluksistani ihanin. Varsinkin kokemukset jostakin pyhästä, elämää suuremmasta, niistä ei oikein ole hyödyllistä puhua, ne vain ovat siellä jossakin olemassa, eikä toisia saa niitä sanoilla ymmärtämään.

Pyysin aamuyöllä ajatuksissani, että ota minusta tämä viha ja katkeruus pois ja anna minun nukkua. En tiedä kenelle kohdistin sanani, mutta pyyntöni toimi. Nukahdin lopulta kunnolla. Kunnes tyttäreni heräsi klo 5.15 valoisuuteen ja herätti minut innoissaan: "Äiti, nyt on aamu! Me nukuimme teltassa koko yön! Ihan niin kuin Ryhmä Haukin!" Silmäluomeni aukenivat väkivalloin. Mikä ilo ja energia vieressäni, ihana lapseni. Ja minä yhtä kuin kolotus, sydämentykytys, särky ja mikä vielä. Mikä ihana elämä, sekoitus kaikkea mahdollista <3

Ruokahetkistä kiukuttelua osa 2

Onneksi otin eilen illalla vielä aikaa kirjoittaa purkaakseni ärtymystäni auki. Tunsin olleeni raskaissa tunnelmissa muutaman päivän. Ärtymys oli noussut helposti pintaan. Harmitti huonot tuuleni, koska saimme pääsiäisen pyhien vuoksi koko perhe viettää rauhassa aikaa yhdessä. En olisi halunnut pilata mukavia päiviä. Enkä ollut saanut kiinni mistään ajatuksesta, joka auttaisi ymmärtämään mikä nyt oli vikana.

Unen voima on yleensä lämmin, turvallinen ja vahva. Usein asiat vain ratkeavat yöunien jälkeen. Tänään uni ei ollut ratkaissut ärtymystäni. Jatkoin sitkeästi suoranaista paasaamista kaikenlaisista aiheista aamiaisen aikana. Puoliso pyysi jo rauhoittumaan ja toivoi puheenaiheen vaihtamista. Miten raivostuttavaa! Miksei se ymmärrä kuinka tärkeää on nyt paasata, tunsin.

Aamun aikana jostain tulvahti mieleeni Mili Kaikkonen. Ihan tyhjästä. Facebookissa aikoinani olin seurannut häntä, kuunnellut Vaiheessa radio-ohjelmaa ja lukenut hänen kirjansa. Siitä oli kuitenkin aikaa jo. Facebook-tilinikin on ollut suljettuna jo pian vuoden. Mutta googlasin nopeasti ja huomasin hänen aloittaneen podcastin. Podcastien kuunteleminen onnistuu samalla kun laittaa pyykkiä kuivumaan ja tiskaa astioita. Olin riemuissani!

Kuuntelin heti kaksi jaksoa. Välillä vedet tulvahti silmiin, välillä vain mieleni lepäsi kuunnellessa. Ihana Mili! Emme ole koskaan tavanneet, mutta saan häneltä aina ihan hirveästi. Ja niin nytkin. Hän kuvasi omaa arkista tilannetta elämässään, joka oli nostanut ärtymyksen pintaan ja miten tilanne oli hänelle auennut ja mitä hän oli siitä ymmärtänyt. Jotain lukkoja mureni itsessäni kuunnellessani Miliä. Tajusin eilisen kiukustumiseni muihin ihmisiin olevan täysin peili omille sävyilleni, uskomuksilleni, etenkin kaikille kielteisille tuntemuksilleni, jotka haluaisin haudata jonnekin.

Pääsiäisen jatkuessa, ison suvun kesken, oli meillä ilo taas tänäänkin kokoontua yhteen ruokailemaan hieman eri kokoonpanossa kuin eilen. Mutta mukanani oli luonnollisesti ihana henkisen kasvun kouluttajani, eli 2-vuotiaani, ei-sanojensa kanssa. Milin podcastin kuunteleminen oli rauhoittanut mieltäni. Erityisesti minua oli koskettanut hänen toteamuksensa siitä, että "ei tietämisen"- tilassa oleminen on yhtä tärkeää kuin "tietämisen"- tilassa oleminen. Annoin itseni suhtautua lempeästi ärtymykseeni ja paasaamiseeni. En tiennyt mistä koko asiassa enää oli kyse. En siis enää tänään kuvitellut syyn ikäviin ruokahetkiini olevan muiden ihmisten käytöksessä, vaikka eilen niin kirjoitinkin. En tiennyt miksi koin asiat niin kuin ne koin. Annoin asioiden vain olla.

Kävimme pöytään syömään. Tyttäreni ilmoitti taaperon itsevarmuudella, ettei ollut tulossa ruokailemaan kanssamme. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota. Hän leikki leikkejään. Kävin muutaman kerran ehdottamassa, että tulisi syömään, mutta ei. Aikuiset puhuivat asioitaan, puolisoni oli rennosti eikä kiinnittänyt huomiota tilanteeseen erityisemmin. Kaikki käyttäytyivät juuri niin kuin olin eilen kirjoittanut, että toivoisin ihmisten käyttäytyvän. Kukaan ei lue blogiani, joten siitä ei tilanteessa ollut kysymys.

Lievä yllätys seurasi havainnoidessani omaa käytöstäni. Minä olin levoton, ärsytti hirveästi tyttäreni tottelemattomuus, raivostutti, hypin pöydästä pois, tempoilin levottomuuteni kanssa. Kunnes yhtäkkiä pystyin päästämään siitä irti. Rauhoituin. Keskustelin toisten kanssa niitä näitä ja keskityin syömään. Ja ennen kuin astiat oli korjattu pöydästä, oli myös 2-vuotias tyttäremme liittynyt seuraamme ja syönyt ateriansa.

Sen paremmin en tiedä mistä oli lopulta kyse, mitä tapahtui itsessäni, mistä kaikki johtui. Selkeästi en aikaisemmin kestänyt sietää omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani, jotka ottivat vallan ruokahetkissämme. Oikeasti olin varma, että syy oli toisissa ihmisissä! Kuinka tiedostamatonta toimintaa onkaan, kun vieritetään asiat muiden syyksi. Niin vaikeaa on katsoa kohti itsessään jotain mitä häpeää. Nyt olen helpottunut, koska olen päässyt jonkin tärkeän asian äärelle. Luotan, että parempi ymmärrys tulee aikanaan. Enkä tarkoita ymmärrystä siitä kuinka uhmaikäisen kanssa ruokaillaan onnistuneesti, en välttämättä opi sitä taitoa koskaan. Mutta ymmärrän ehkä tutkailla kiukustuessani toisiin ihmisiin ensisijaisesti omaa käytöstäni, toivottavasti aina lempeydellä.

Ruokahetkistä kiukuttelua

Monesti ajattelen, että luojan kiitos sillon 80-luvulla, viettäessäni lapsuuteni kultavuosia, lapsiin ei kiinnitetty erikoisemmin huomiota. Me saatiin olla aika rauhassa aikuisten hössötykseltä. Nyt mennessäni kylään lasteni kanssa tekisi mieli huutaa ovelta painokkaasti seuraavaa: "Hei kaikki aikuiset! Toivoisin, että yhteisen ruokahetkemme ajan lapsiini ei kiinnitettäisi mitään huomiota. Tai jos kiinnitetään huomiota, niin toivoisin puhuttavan kaikesta muusta paitsi heidän ruokailemisestaan. Toivon erityisesti, ettei kommentoida, kannusteta tai patisteta heitä syömään, eikä yritetä markkinoida minkään ruokalajin erikoista herkullisuutta, eikä luvata jälkiruokaa palkinnoksi normaalista tilanteesta, eikä tarjoilla tavallisen ruuan tilalla ranskalaisia ja nakkeja. Keskustellaan aikuisten asioita rauhassa ja annetaan lasten ruokailla rauhassa!" Minkäköhänlaisen vastaanoton tämä huutoni saisi?

Kirjoitan tätä äiti-ihmisen ärtymyksen vallassa epäonnistuneen juhlalounaan jälkeisenä iltana. Seurassani oli rakas uhmaikäiseni, joka väsymyksen ja ties minkä yllyttämänä itki suklaamunan perään ja kieltäytyi syömästä. Linjani on seuraava: ikinä ei ole pakko syödä, lapselta ei kysytä mitä hän haluaisi syödä, ruuaksi tarjotaan täysin samaa syötävää mitä muutkin syövät, kauniisti saa pyytää, kauniisti saa kieltäytyä, pöydästä saa nousta pois leikkimään mikäli ei aio syödä, ruokailemista ei kommentoida millään moitteilla tai kehuilla. Itse näytetään hyvää esimerkkiä ja luotetaan siihen, että nälkäiselle ruoka maistuu ja mallista oppii.

Kuinka vaikeaa näiden periaatteiden kanssa toimiminen voikaan olla! Mielestäni se oli aivan normaali vallitseva käytäntö omassa lapsuudessani. Jotenkin nämä isomman porukan yhteiset ruokahetket vie tyystin hermot loppuun minulta usein. En kestä sitä, että lapselta kysellään loputon määrä kysymyksiä: mitä haluaisit, ottaisitko, maistaisitko, haluaisitko jne. Huomio kiinnittyy luonnottoman paljon koko ajan lapsen syömiseen: "kylläpä sinulle maistuu, onpa kivaa kun syöt noin hyvin, miksi et maista tuota, oletpa reipas, mikäs nyt kun ei maistu, ota vielä vähän niin sitten saat jälkiruuaksi sitä, tätä ja tuota."

Miltä tuntuisi itse olla lapsena siinä?

Tiedän, ihmiset tarkoittavat hyvää. No, nyt vain muutama hengitys syvään ja kiitollisuus mieleen! Ihanaa, että meillä oli ruokaa, yhteinen ruokahetki sukulaisten kesken, herkullista syötävää, kaunis kevätpäivä, saimme juhlistaa kasvun ja uuden alun ihmettä. Kyllä tääkin taas tästä! Ei se nyt ole niin tarkkaa, koitan muistutella itselleni. Tärkeintä kuitenkin on aina se kuinka kotona ja arjessa toimitaan. Yksi asia täytyy vielä kiukkua purkaessa sanoa. En yhtään ihmettele, että lapsia on alettu usein rajaamaan juhlista pois. Se ei todellakaan ole lasten syy. Se on niiden hössöttävien aikuisten syy, jotka eivät osaa käyttäytyä lapsi-ihmisten seurassa asiallisesti ja kunnioittavasti, jotka unohtavat lapsien olevan ihan tavallisia ihmisiä. Lapsista tehdään hössötyskaikkeuden keskipisteitä ja samaan aikaan ollaan kyvyttömiä puhumaan yhtään järkevää lausetta mistään, yhtään mistään muusta aiheesta! Vietä siinä sitten hauskaa juhlaa.

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

Leikkirauha

Rakastan sitä, kun lapset saavat olla vapaasti ja rennosti puuhiensa parissa. Tämä ei tarkoita sitä, että saavat käyttäytyä miten lystäävät, vaan ettei aikuinen jatkuvasti yritä kontrolloida ja ohjata mitä tapahtuu. Epäjärjestys, sotkut ja vahingot saavat tapahtua ja sitten ne siivotaan kun ehditään. Pidän piirustusvälineet pöydällä lasten saatavilla aina ihan kotimme keskiössä. Siihen sitten poiketaan taiteilemaan kaikenlaista pitkin päivää. Lapset tykkää tietenkin puuhailla siellä missä aikuisetkin on.

Muistan omasta lapsuudestani lannistavat aikuisten jutut: "mustekynillä ei saa piirtää", "lyijykynällä ei saa värittää", "tusseja ei käytetä kuvaamataidon tunneilla", "olisit voinut värittää vähän enemmän." Teen kaikkeni, etten väsyneenä kiukuissanikaan toista vastaavia lausahduksia. Annoin kyllä tarpeellista palautetta tuoliin piirtämisestä. Pikkuiseni päivitteli itsekin, että kuinkas nyt näin oli mennyt vahingossa tuo kettu tuohon syntymään. Olin salaa iloinen. Enkä ole halunnut kettua siitä vielä pois pestä. Niin hieno kettu!

Pyöräileminen

On ihanaa huomata kuinka voimat on palanneet kehoon ja mieleen. Kaikki yhdessä sen varmaan on saaneet aikaan: valon määrän lisääntyminen, nukutut yöt ja jotain muutakin ehkä. Herään  aikaisemmin kuin muut ja jaksan valvoa pidempään. En kuitenkaan käy ylikierroksilla, vaan tunnistan tasaisena virtaavan energisyyden. Lopetin imettämisen myös muutama viikko sitten kokonaan. Ehkä myös se vaikuttaa jaksamiseen. Ainakin se on vaikuttanut ruokahaluun. Söin imettäessäni ihan kaiken minkä käsiini sain ja annokseni olivat huikean kokoisia. Nyt vähän ihmetellen pysähdyn kylläisyyden tunteen äärelle, että tässäkö tämä jo oli, enkö oikeasti aio syödä enempää?

Tavoitteenani on nyt vahvistua ja omaksua vahvemmin tavakseni liikkua pyörällä säällä kuin säällä ja vielä lasten kanssa. Koska se on ilmaista, terveellistä ja kiehtovaa. Ja koska teot ja oikeat valinnat, vaikka olisivatkin jonkun mielestä turhia, mitä ne eivät kyllä ole, helpottavat ilmastoahdistusta. Haluan myös, että lapset tottuvat pyöräilyyn liikkumistapana. Tottuvat hitaampaan elämänrytmiin ja tarkastelemaan maailmaa ajan kanssa.

Meillä on lainassa pyöräkärry kahdelle pienelle ihmiselle, jossa saa matkustaa suojassa tuulelta ja sateelta. Suurena haasteena uuden tavan opettelemisessa on hyvää tarkoittava lähipiiri, joka tarjoaa autoa käyttöön joka käänteessä ja oma laiska mieli, joka haluaa tavan vuoksi mennä sieltä mistä aita on matalin. Koen hankalana myös sen, että pienempi nukkuu vielä aamu- sekä iltapäiväunet ja isompi on hyvin määrätietoinen vastalauseidensa kanssa. Kaikenlaisia tekosyitä nousee mieleeni miksi on hyvin hankalaa liikkua pyörällä lasten kanssa. Nämä kaikki tunteet hankaluudesta ovat oikeastaan vain oire siitä, että olen tottunut koko elämäni liikkumaan autolla ja siitä on vaikeaa tottua pois pelkällä tahdonvoimalla. Käytännön pakon edessä tottuminen olisi helpompaa. Haluan tehdä muutoksen kuitenkin vapaaehtoisesti.

Kuuntelen pyöräillessäni yleensä Yle Areenasta jotain mielenkiintoista radio-ohjelmaa. Kesäaamuina pyöräillessäni töihin riisuin kyllä usein kuulokkeet ja halusin vain nauttia aamujen äänistä ja tuoksuista. Varsinkin viikonloppuaamuisin, kun muu liikenne oli hiljaista. Haluan oppia rakastamaan myös muunlaisia kuin vain kesäaamuja. Niitäkin, jolloin sataa vettä tai on pakkasta. Tuulisia aamuja en odota alkavani rakastaa. Mutta sitä voi toisaalta kyllä yllättää itsensä, kun pääsee jonkun tavan kanssa sinuiksi. Silloin unohtaa liian yrittämisen ja tekosyyt ja kaikki sujuu itsestään. Muutama viikko sitten olin yksin liikkeellä ja nautin paremmasta kunnostani ja heiluttelin käsiäni vapaina, koska en kantanut sillä kertaa sylissäni ketään tai pitänyt kädestä kiinni ketään. Venyttelin kehoa ja nautin kasvoille putoavasta räntäsateesta. Vasta kun kuulin ihmisten surkuttelevan ankean harmaata räntäkeliä havahduin kokemukseeni. Olin unohtanut, että harmaata räntäkeliä kuului harmitella.

Joogaa ja vanhemmuutta

90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.

Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.

Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.

Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.

Tammikuun luminen piha

Tammikuun luminen piha

Niin hentoinen olet vielä

suuri karvalakki päässäsi

Tämä on se hetki

Poikanen lentää pesästä

Minun poikanen

pieni poikani

Vasta ikkunasta katsellessa tuli kyyneleet silmiin

sydän muljahti rinnassa

Ei surusta, ei ilosta

vain haikeasta kaipauksesta

Hyvä on tässä olla

katsella

isäsi pakkaamassa autoa, saattamassa

Ei huolta juuri nyt

Kaikki hyvin

Onnea matkaan