Surumielisyys ottaa minut valtaansa aina aika ajoin. Se tulee ennakoimatta, pitelee minua ja sitten se väistyy. Kuvittelen mielessäni sen nyt suruhunnuksi, väreiltään vaihtelevaksi. Se on kudelma erilaisia lankoja. Siihen on kudottu tuntemattomia lankoja, jotka ovat hauraampia ja kauniimpia kuin ne langat, jotka tunnistan omikseni. Ne ovat äitini, isäni ja isovanhempieni ja esivanhempieni kudelmia. He eivät varmasti olisi halunneet tehdä niistä perintöä minulle, mutta siinä ne ovat, koska se on elämän tapa olla. Omat lankani ovat vankempaa tekoa, muistuttavat villasukan kudelmaa. Säihkyvä, läpikuultava ja kaunis. Kevyt kantaa, jos sen suostuu kantamaan. Raskas, jos koittaa mennä eteenpäin siitä välittämättä. Silloin siihen sotkeutuu, kompastuu ja se kiristelee. Kunpa muistaisin, että kun se laskeutuu ylleni, ottaisin sen vastaan, pitelisin sitä, katsoisin sen värejä ja sen lankoja ja sen kutojan käsialaa, se ei estä silloin minua liikkumasta, minun on vain otettava askeleeni rauhallisemmin. Se on aikansa ylläni. En ole varma tapahtuuko silloin niin, että siihen liittyy jotain omaani vai onko se niin, että puran siitä jotain pois, jotta se kevenisi, en ole varma, ei sen ole väliä. Kunpa muistaisin, että minun tehtäväni on kantaa sitä, tuntea se, hengittää se ylläni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn sen tekemään. 

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.