Ylivirittyneisyyteen havahtuminen

Kesäloman jälkeen palasin töihin tietoisena siitä, että sisääni rakentunut rauhan tila saattaisi piankin taas kadota. Muistan puhuneeni ystäväni kanssa asiasta ja pidin kiinni ajatuksesta tai toiveesta, että sen pystyisi jollakin tapaa säilyttämään työn imun pyörteissä ja lasten koulu- ja harrastusrumban ahtaudessa. 

Nyt olen saanut kaksi lomapäivää, joiden aikana on ollut mahdollista pohtia, että kuinka kävi. Oli ihanaa viisautta minulta aloittaa lomapäivät käymällä Olotila Rauhassassa, jossa saa apua ylivirittyneisyydestä palautumiseen. Saapuessani hoitoon ajattelin olevani "ihan ok"-mielentilassa. Olen jo pitkään nukkunut ihan hyvin, en ole ollut erityisen ärtynyt ja työpaineetkin oli mielestäni hyvin paketissa. Aamulla, kun olin lähettänyt lapset kouluun, olin hyvillä mielin. Aamu ei ollut ollut kaaosta. Kadonneita tavaroita ei ollut tarvinnut etsiä, aikaa oli ollut riittävästi.

Saapuessani Olotila Rauhan tiloihin tunsin kuin olisin törmännyt johonkin sumuseinämään. Paikan rauhan energia oli niin vahva ja tiedostin heti olevani aivan eri energiassa. Samalla hetkellä, kun tervehdin valmentajaa, jota olin tulossa tapaamaan, tulin tietoiseksi omasta ylivirittyneisyydestäni. Tapaaminen alkoi keskustelulla ja tunsin valtavaa  helpotusta siitä, että sain puhua ihmisen kanssa, joka oli keskittynyt ja läsnäolokykyinen. Miten harvinaista tänä päivänä sellainen onkaan! Me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja kalibroidumme toisistamme. Se vaan on niin. Aloin rauhoittumaan.

Eilisen aikana tulin paremmin tietoiseksi siitä, että minulla oli paljonkin tarvetta tasapainoon hakeutumiseen, rauhoittumiseen, kultaiselle keskitielle astumiseen tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua. Vaikka ajattelen arjessani olevani se melko rauhallinen tyyppi, niin aloin epäilemään asiaa kuitenkin. Elämme kollektiivisesti niin voimakkaassa ylivireydessä, että itsekin virittäydyn siihen, tietenkin. Pelkäämme kollektiivisesti sotaa, hallituksen leikkauksia, peukku-huumeen käyttäjiä, puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, muiden kanssaelollistemme joukkosukupuutoista, listaa voisi jatkaa vielä pitkään. 

Elämme varuillaan olon energiassa ilman turvallisia yhteisöjä. Meillä ei ole enää kykyä irrottautua laitteista ja koneista, joiden varassa ja ohjauksessa toimimme. Puhumme itsestämmekin kuin olisimme koneita. Minäkin käytän koneista siirtyneitä sanoja jopa ohjatessani tietoisuustaitoharjoituksia ihmisille. Käytän sanoja "kehon skannaus" ja "käyttöjärjestelmä" tai "latautuminen" puhuessani ihmisolennosta. Keskustellessani Olotila rauhan valmentajan kanssa tiedostin, ettei ollut ihan helppo paikka minulle asettua hoidettavaksi. Se vaati paljon myötätuntoa itseltäni itseäni kohtaan. Valmentaja oli ihana, hän sanoi, ettei tarvinnut nyt yrittää mitään, ei tarvinnut yrittää rentoutua tai muuta. Ylivirittynyt minä ei voi siirtyä rauhan tilaan tekemällä jotakin oikein, suorittamalla jotakin harjoitusta tai onnistumalla jossakin yrityksessä. Olin paikassa, tilassa ja ihmisen lähellä, jossa kaikesta oli lupa nyt hellittää. 

Hoidon aikana analyyttinen mieleni ei saanut oikein kiinni mistään. Päivä jatkui. Piti viedä lasta hammaslääkäriin, toinen lapsi ei noudattanut sovittuja koulumatkasääntöjä, jouduimme käymään kaupoilla (mitä inhoan) ja jouduin taas harhaanjohdetuksi luultuani ostavani tuotteen, jonka saisi puoleen hintaan (hinta olikin jo alennettu ja arvioin rahan menon väärin) ja muitakin sattumuksia mitä kuuluu tavalliseen arkeen. Erona aiempaan havaitsin sen, että meillä säilyi lasten kanssa hyvä yhteys. Minun oli helppo ottaa syliin iso koululaiseni, joka rakastaa olla sylissä ja jota aika ajoin en millään jaksaisi pitää sylissä. Oli ihanaa pitää sylissä omaa lasta! Jaksoimme tehdä kaikki arjen asiat ja jaksoin olla myös siinä väsymyksen energiassa. En kokenut mitään tarvetta vetäytyä omiin oloihini kännykkäni kanssa. Puuhailimme kaikkea ihanaa myös. Puolisoni teki pitkän työpäivän ja hänen poissaolonsa ei harmittanut, kuten yleensä. Kodissa oli hyvä olla. Epäjärjestys ei vaivannut tai vienyt huomiotani. Tein ruokaa hyvillä mielin ja askartelin taikasauvaa keijuasuun lapsen kanssa.

Lähdimme lasten kanssa ulkoiluttamaan koiraa (he halusivat mukaan, mikä myös oli tavallisuudesta poikkeavaa). Huomasimme kirkkaan kuutamon nousevan metsän takaa illan hämärtyessä. Tunsin elämän/maailman ihmeellistä, maagista, mystistä elinvoimaa, joka peittää/lävistää kaiken. Päivän ja yön taite tuo niin elävästi muistutuksen siitä, että me ihmisinä olemme yhtälailla kirkasta päivänvaloa ja mystistä yön hohdetta. Vain olin ja hengittelin maisemaa. Meillä oli ikimuistoinen illan hetki lasten kanssa yhdessä. Yhtäkkiä puolisonikin oli jo tullut kotiin. Illalla lapseni soitti kitaraa meille, kun söimme iltapalaa. Yleensä se on ollut niin, että me vanhemmat muistuttelemme tekemättömistä soittoharjoituksista ja lapsi kaivaa ilman iloa soittimen esiin. 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi uskoa todeksi sitä kuinka erilainen päivä eilinen oli. Ilman, että analyyttinen mieleni pystyy millään tavalla havaitsemaan tai jäsentämään muutoksen juurta. Mielikuva tai runo voisi kuvata kokemusta.

Jokin voima kutsuu minua. Jokin laulu kantautuu uneeni. Jokin nousee vaivaamaan minua. Se on kuin lapsuuden näkymätön ystävä, josta aikuiset puhuvat kuin se ei olisi todellinen olento. Mutta joskus havahdun siihen, että siinä se on. Se houkuttelee minua astumaan sivuun, jäämään muista jälkeen, pysähtymään pelottavalle pienelle polun alulle ja katselemaan sitä tummaa tiheikköä, jonne meneminen arveluttaa. Vastaukset eivät ole sanojen muodossa ja minä huomaan ymmärtäväni niitä silti. Ne tulevat minulle taivaan ja maan väreinä, vähenevän kuun nousuna, pimeydessä, hämäryydessä, hiljaisuudessa, unenomaisuudessa. Anna minun asettua useammin sen maailman pehmeyteen, josta sanat ja pitkät, valkoiset käytävät puuttuvat. Anna minun hengittää useammin keuhkoni täyteen ikuisuutta, tummuutta ja kaiken vastaanottavaa, luovaa voimaa. Anna minun luottaa.

Tänään jatkan elämääni. Tänään on edessä päivä muiden päivien joukossa. Ehkä löydän vastauksia kysymyksiin, joita en ole ymmärtänyt esittää. Maailma on kiehtova paikka ja saan olla osa tätä kaikkeutta. Toivon sinulle, ihmisolennolle, joka luet tätä, kaikkea hyvää. Olemme samaa ja matkamme täällä on hämmentävä. Toivon, että pystyt löytämään rauhan tilan itsessäsi ja toimimaan siitä energiasta käsin tässä koneistuvassa aikakaudessa. 

Ja mitä vastaisin menneisyyden itselleni, joka pohti, että kuinka onnistun säilyttämään kesälomalla saadun mielentilan arjessa? Vastaisin, että harjoittelu jatkuu.

Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Edelleen lukiossa

Näen aina välillä unta, jossa käyn edelleen lukiota. Stressaantuneena sählään siellä, murehdin kuinka kursseja on jäänyt suorittamatta ja jollain tavalla homma ei vain ole hanskassa. Sitten huomaan unessani, että olenkin jo suorittanut kurssit ja valmistunut aikoja sitten. Seuraavaksi ihmettelen, että mitä hemmettiä edelleen pyörin täällä. Olisin aikoja sitten voinut mennä eteenpäin. Kuljen lukion käytävillä ja mietin, että mihin täältä kuuluu lähteä.

Jokin aika sitten taas uni toistui. Lapsen itku herätti minut ja uni keskeytyi. Olin vielä menossa aamuvuoroon, mikä hieman kirpaisi yövalvomisen kanssa. Herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että nyt pureudun tähän uneen kunnolla. Unessa oli myös suora kysymys anopiltani hoivakoteihin viitaten. Ikään kuin alleviivattiin minulle työpäiväni merkitystä, että jotain liikahtaisi päässäni. Ja liikahtihan siellä.

Työpäivän aikana unen viesti konkretisoitui. Kamppailin työvuorossani stressaantuneena tuttujen ongelmien kanssa. Oi miksi olen täällä taas, kysyin itseltäni, näiden samojen ongelmien kanssa. Ne eivät ole minun vallassani ratkaistavissa. Koin vahvasti, että paikkani on toisaalla. Koin olevani vanhassa työssäni keikkalaisena ikään kuin suorittamassa niitä jo käytyjä lukiokursseja uudestaan. Olen oppini saanut siinä ympäristössä. Nyt se oma työ mietintään! Se ei ole paluu vanhaan. Se on jotain uutta.

Uni ja työpäivä sysäsivät liikkeelle taas ajattelutyön, joka on ollut pysähdyksissä. Haaveen toimia yrittäjänä. En näe muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut käyttöön kansion, jonne olen koonnut paperille piirtämiäni ajatuskarttoja ideoiden pulputessa päähän. Onneksi lasten kanssa piirrellään joka päivä niin aina on ulottuvilla luovan ajattelun muistiinpanovälineet. Samalla on auennut yhteyksiä muihin ihmisiin. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Ihan sama tuleeko johdatus älysovellusten tuuppimana vai jostakin muusta lähteestä, olen vain nauttinut. Ihana fiilis tehdä suunnittelutyötä, haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla.

Haaveilen omasta pienestä vastaanottohuoneesta tai joogahuoneesta tai hoivakodista, haaveilen villiyrttiteestä pöydällä, kangaspuista, pihakanalasta, hoitavista käsistä. Haaveilen kokonaisvaltaisesti hyvinvoivista ihmisistä, yhteisöistä, haaveilen väkevistä metsistä, ihmisten osallisuudesta tässä maailmassa. Haaveilen toimivani kanssakulkijana, keskustelijana, auttajana, hoitajana, kuuntelijana, ohjaajana. Ja kaikki tämä liittyy jollakin tapaa uuteen aikakauteen, johon olemme ihmisinä astumassa. Löydän oman työni. Luotan siihen, että asiat muotoutuvat kohdalleen. Nyt vain annan ideoiden ryöpytä!

Ilokseni olen huomannut kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan ja auttamaan yrittäjyyteen liittyen. Minulla omaa kokemusta ei ole. Pelkään pykäläviidakoita ja keskittymiskykyni voi olla surkea sinnikkyyttä vaativien asioiden äärellä. En kuitenkaan anna nyt vanhojen ajatusmallien lannistaa. Olen kuunnellut tätä ihanaa Mamaonbis-podcastia, joka huokuu ihanien ihmisten hyvää energiaa. Aivan huikeaa! Nyt on kevät. Nyt on oikea aika heittää lannoitetta asioiden pihalle ja seurata mitä sieltä alkaa kasvamaan.

Peilikuvani

Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.