Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Edelleen lukiossa

Näen aina välillä unta, jossa käyn edelleen lukiota. Stressaantuneena sählään siellä, murehdin kuinka kursseja on jäänyt suorittamatta ja jollain tavalla homma ei vain ole hanskassa. Sitten huomaan unessani, että olenkin jo suorittanut kurssit ja valmistunut aikoja sitten. Seuraavaksi ihmettelen, että mitä hemmettiä edelleen pyörin täällä. Olisin aikoja sitten voinut mennä eteenpäin. Kuljen lukion käytävillä ja mietin, että mihin täältä kuuluu lähteä.

Jokin aika sitten taas uni toistui. Lapsen itku herätti minut ja uni keskeytyi. Olin vielä menossa aamuvuoroon, mikä hieman kirpaisi yövalvomisen kanssa. Herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että nyt pureudun tähän uneen kunnolla. Unessa oli myös suora kysymys anopiltani hoivakoteihin viitaten. Ikään kuin alleviivattiin minulle työpäiväni merkitystä, että jotain liikahtaisi päässäni. Ja liikahtihan siellä.

Työpäivän aikana unen viesti konkretisoitui. Kamppailin työvuorossani stressaantuneena tuttujen ongelmien kanssa. Oi miksi olen täällä taas, kysyin itseltäni, näiden samojen ongelmien kanssa. Ne eivät ole minun vallassani ratkaistavissa. Koin vahvasti, että paikkani on toisaalla. Koin olevani vanhassa työssäni keikkalaisena ikään kuin suorittamassa niitä jo käytyjä lukiokursseja uudestaan. Olen oppini saanut siinä ympäristössä. Nyt se oma työ mietintään! Se ei ole paluu vanhaan. Se on jotain uutta.

Uni ja työpäivä sysäsivät liikkeelle taas ajattelutyön, joka on ollut pysähdyksissä. Haaveen toimia yrittäjänä. En näe muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut käyttöön kansion, jonne olen koonnut paperille piirtämiäni ajatuskarttoja ideoiden pulputessa päähän. Onneksi lasten kanssa piirrellään joka päivä niin aina on ulottuvilla luovan ajattelun muistiinpanovälineet. Samalla on auennut yhteyksiä muihin ihmisiin. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Ihan sama tuleeko johdatus älysovellusten tuuppimana vai jostakin muusta lähteestä, olen vain nauttinut. Ihana fiilis tehdä suunnittelutyötä, haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla.

Haaveilen omasta pienestä vastaanottohuoneesta tai joogahuoneesta tai hoivakodista, haaveilen villiyrttiteestä pöydällä, kangaspuista, pihakanalasta, hoitavista käsistä. Haaveilen kokonaisvaltaisesti hyvinvoivista ihmisistä, yhteisöistä, haaveilen väkevistä metsistä, ihmisten osallisuudesta tässä maailmassa. Haaveilen toimivani kanssakulkijana, keskustelijana, auttajana, hoitajana, kuuntelijana, ohjaajana. Ja kaikki tämä liittyy jollakin tapaa uuteen aikakauteen, johon olemme ihmisinä astumassa. Löydän oman työni. Luotan siihen, että asiat muotoutuvat kohdalleen. Nyt vain annan ideoiden ryöpytä!

Ilokseni olen huomannut kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan ja auttamaan yrittäjyyteen liittyen. Minulla omaa kokemusta ei ole. Pelkään pykäläviidakoita ja keskittymiskykyni voi olla surkea sinnikkyyttä vaativien asioiden äärellä. En kuitenkaan anna nyt vanhojen ajatusmallien lannistaa. Olen kuunnellut tätä ihanaa Mamaonbis-podcastia, joka huokuu ihanien ihmisten hyvää energiaa. Aivan huikeaa! Nyt on kevät. Nyt on oikea aika heittää lannoitetta asioiden pihalle ja seurata mitä sieltä alkaa kasvamaan.

Peilikuvani

Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.