Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Aivot ja rutiinit

Olen aloittanut viime viikon torstaina kesäloman.

Uteliaalla mielellä olen odottanut millaisia havaintoja voin tehdä itsestäni. Miten se kokonaisuus, jota itsekseni kutsun, seilaa tässä arjessa sitten, kun työasioista saa hellittää. Ensimmäisiä havaintoja oli se, että työasiat lakkasivat pyörimästä aika pian. Tietoisesti annoin niiden kyllä pyöriä ajatuksissa jonkin aikaa. Kunnioitin mielen tarvitsemaa aikaa saada ajatukset järjestäytymään. Sitten myhäilin tyytyväisenä: "Eihän se nyt niin vaikeaa ollut." 

Kunnes koitti maanantaiyö. Näin unta töistä. Kamppailin siinä kaikenlaisten haasteiden kanssa. Nyt heräsin tähän maanantaiaamuun ja toden totta. Aamukävelyllä koiran kanssa mieleni jatkoi työhaasteiden ja potilaiden pohtimista. Aivoni ovat todella ehdollistuneet jopa viikkorytmiin. Jotenkin hulvatonta. No, josko se siitä. Minua alkoi ihmetyttämään tämä, että automaattisesti jatkan maanantaisin työasioiden käsittelyä, koska se on ollut rutiinini koko vuoden. Ihastelin jotenkin koko tätä kehon kokonaisuutta, joka pitää hermoston sisällään ja aivoissani paljon systeemejä, joista arkiminäni on autuaan tietämätön.

Mitä kaikkia asioita haluaisin tavoitella? Mistä haluaisin pitää rutiininomaisesti kiinni? Koska, jos vain keksin arkeeni tilan ja tavan ja toistan asioita, aivoni ja hermostoni hoitavat loput. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta silti se oli sitä minulle. Miten mahtavaa! Miten hieno systeemi! Ja se on ihan tässä käsissäni työkaluna.

Haluan saada stressiä laskettua, olla toimintakykyisempi, syödä ravitsevaa ruokaa säännöllisesti, viettää aikaa ompeluiden, askarteluiden ja lautapelihetkien parissa. Olla äitinä läsnäolevampi ja rennompi. Kierrättää enemmän, ostaa vähemmän. Joogata useammin. Käydä ihastelemassa kauniita paikkoja, tehdä retkiä, käydä ystävän luona kylässä. Nukkua sikeästi yöt läpi. Tällaisia asioita tuli ensimmäiseksi mieleen. Haluan oravanpyörästä pois. 

Aika näyttää...

Sen jälkeen, kun aloitin loman ja sain hetkeksi ainakin työt jo mielestäni, oma hajamielisyyteni alkoi aiheuttaa totaalista hämmennystä. Kinasin isäni kanssa vuosiluvuista ja yhtäkkiä olin unohtanut, että elettiin vuotta 2025. Ajatukseni oli vuodessa 2024. Muitakin käsittämättömiä muistikatkoksia alkoi ilmetä. Suhtaudun asiaan rennosti ja huumorilla. Mutta siis, todellakin jotain on käynnissä. Aivoni lepäävät, se on ihanaa. 

Sitten huomasin myös, että koti on alkanut hiljalleen vähän siistiytymään enemmän. Innostuin jopa tekemään takapihalle yrttimaata. Aloin suunnittelemaan marjojen säilömistä talven varalle. Lasten kanssa kaikki tekeminen on tuntunut ihanalta. Korjasimme eilen muutamalle pehmolelulle uudet nenät (koiranpentumme oli ne järsinyt pois). Kiinnostuin huovuttamisesta.

Tein pienen joogaharjoituksen tänä aamuna. Todella pienen. Uskon sen olevan avain siihen ihanaan joogatemppeliin, jossa aika ajoin olen ollut. Muutos arkeen on oltava niin pieni, että teen sen huomaamattani. En tarvitse muuta kuin sen rutiinin. Ja jotta saan sen alulle, minun on luvattava aivoilleni, että teen vain yhden kierroksen aurinkotervehdystä, vasen ja oikea, ei muuta ellei huvita (ja usein saattaa huvittaakin, aloittaminen on vaikeinta). 

Ymmärrän kyllä rakasta mieltäni, kehoani, aivojani ja hermostoani. Sillä on hemmetinmoinen homma saada pidettyä tämä kokonaisuus terveenä ja hengissä. Kaikki osat kehostani eivät ehkä ole tietoisia siitä, että elämme nykyisin maailmassa, jossa nälkäkuolemaa ennen meitä uhkaa paremminkin muut asiat. Mutta siis automaattiohjaus säästää niin paljon resursseja ja automaattiohjauksen alaisuuteen minun on ujutettava ne asiat, joita haluan lisää. On oltava yhtä kärsivällinen kuin kaiken muunkin villin luonnon äärellä. 

Rentous, kepeys, hajamielisyys, näitä vaalin nyt. Ja pieniä muutoksia.

Laulan mun lauluni, mun runoni

Laulan mun lauluni, mun runoni. Kun annoin nimen blogilleni, se syntyi sellaisena kun syntyi. Kontrolli- minäni koitti epävarmana sitä hioa ja jätin "mun runoni" pois. Tänään heräsin rauhalliseen aamuun ja tuntui ihanalta, että voin kirjoittaa tänne. Laulan mun lauluni. Koin nyt vahvemman merkityksen nimelle. Se kertoo siitä, että haluan täyttää paikkani ja tehtäväni tässä elämässä. Minun on laulettava lauluni, elettävä sitä mitä olen. Ihanaa, että olen sallinut blogin olla täällä, vaikka suorittaja- minä on tuntenut vaikeaksi sen, että se välillä on pitkiä aikoja hiljaa. Pelko- minä on myös ollut huolissaan siitä, että mitä kaikkea tänne olen kirjoitellut, olenko paljastanut jotain häpeällistä itsestäni tai ajatellut väärin joskus, kauheaa! Mutta nyt tänä aamuna tässä rauhan tilassa, minulla on ihanasti antaa tilaa kaikelle suorittajalle ja pelolle ja kaikelle rauhalle ja hyväksynnälle.

Olen liikuttuneen onnellisena seurannut nuorempia sukupolvia ja sitä kuinka sieltä nousee vahvoja voimia, jotka vaikuttavat maailmaan. Vaikka maailma harhauttaa meitä ja todellakin nykyaikamme ylivirittynyt rytmi ajaa meitä ahdistukseen, niin on ollut helpottavaa huomata, että mikään mitä maailmassa tapahtuu, ei pysty ikuisesti peittämään alleen muita voimia. Sieltä nousee vimmalla uutta. Rakastan kuunnella Magiapodin Elsi Valerianan puhetta. Käyn ihmisten kanssa työssäni läpi länsimaisen hoitotyön termein asioita, joita hän sanoittaa myös. Hän sanoittaa asioita, jotka tunnen, mutta joille en ole tuntenut sanoja. Hänen opetuksensa, tapansa puhua ja rauhallinen puherytminsä on ihanaa! Olen saanut siitä valtavasti.

Tänään tuntuu helpolta rakastaa maailmaa. Rakastaa tätä ihanaa elämää luovaa ja kuhisevaa maapalloa. Tunnen valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Sinulle, joka luet tätä, toivon turvaa ja rakkautta ja halaan sinua täältä toukokuun aamusta ja lintujen laulusta, missä sitten oletkaan. 

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Viha

Riita. Lähdet vaan meneen! Et välitä siitä, että jään yksin, vahingoitettuna, haavoitettuna, rikkinäisenä! Olet ylimielinen, ymmärtämätön, naureskelet vaan mulle, viestität kaikin tavoin kuinka tyhmä ja arvoton olen. Vihaan sua!

Ihana viha. Kiitos, kun oot aina mun puolella. Suojelet mua.  

Olin niin huumaantunut taidostani raivostua, että käännyin katsomaan vihaani. 

En tiedä miksi, mutta tarkensin katseeni rakastavaksi. Äkisti, vihani meni hämilleen (se ei ole tottunut siihen, että sitä katsotaan lempeillä silmillä, se saa yleensä aina tehdä työnsä rauhassa).

Kun se hämmentyi... näin sen taakse:

Turvattomuus

Yksinäisyys

Neuvottomuus

 Häpeä

    Suru   

    Pelko   

 Avuttomuus

              Häpäisty pieni minä, senkin näin siellä kaiken takana...

Näin tämän kaiken ja katsoi vain hetken.

Katsoin vain pienen hetken.  

Rakas vihani. Kiitos, että suojelet minua. Kiitos, että suojelet kaikkea tuota mitä kannan sisälläni. Kiitos etenkin, että olet suojellut häpäistyä pientä minua, joka on jätetty yksin. Kiitos rakas viha.

Mutta. 

En halua enää kantaa näitä sisälläni. Sinun ei tarvitse suojella niitä enää. 

Annetaan niiden yhdessä tulla esiin. 

Haluan ottaa ne syliini, etenkin tuon pienen minän, joka jätettiin yksin. 

Haluan sen syliini.

Ja viha, lupaan olla sille lempeä, lohduttaa sitä, ruokkia sitä. 

Ja jos se haluaa, annan sen mennä. 

Saat päästää sen ja kaikki muutkin suojistasi, olen valmis. 

Rakas viha, kiitos <3

 Lupaan sinulle, että olen valmis. 

Voit hellittää, voit luottaa minuun.

Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.

Sunnuntai ja ulkona olemisen taito

Olen koittanut lisätä ulkona olemiseen aikaa. Tärkeintä tässä onnistumisessa on vain tehdä päätös mennä ulos. Antaa kaiken sisällä odottavien töiden pysähtyä. Pukeutua, avata ulko-ovi ja astua siitä ulos. Sitten pysähtyä, tarkkailla ilmaa ja metsää. Odottaa mitä nousee mieleen. 

Tänään painuin pihalle ja tuijottelin ympärilleni. Siitä se liike sitten pikkuhiljaa lähti. Kolasin pihan. Hakkasin sulavalle lumelle uomia puroja varten. Hain pakurikäävän pois vanhasta koivusta. Kiitin siitä. Kävin naapurustossa pyörähtämässä. Sain perunapussin mukaani. Lapsetkin seurasivat pihalle leikkimään.

Vielä aamulla pihaa kolatessani, olin mieleni vanki. Aloin uupua ajatuskeloihini. Yritin keskittää huomiota aina uudestaan havainnoimaan ympäristöä. Huomasin päivän mittaan ajatuskelojen pienenevän. Siihen auttoi varmasti kokonaisuus: ulkotyöt, ihmisten kohtaaminen, ruoka, hyvät päiväunet. Raskaat ajatuskelat saattoivat olla seurausta pelkästään lyhyiksi jääneistä yöunista.

Vielä illalla lähdimme Torron suolle iltaruualle. Nuotio ja rauha. Ilta. Keitin kotona iltateen pakurista. Kiitos tästä päivästä.

Surumielisyys ottaa minut valtaansa aina aika ajoin. Se tulee ennakoimatta, pitelee minua ja sitten se väistyy. Kuvittelen mielessäni sen nyt suruhunnuksi, väreiltään vaihtelevaksi. Se on kudelma erilaisia lankoja. Siihen on kudottu tuntemattomia lankoja, jotka ovat hauraampia ja kauniimpia kuin ne langat, jotka tunnistan omikseni. Ne ovat äitini, isäni ja isovanhempieni ja esivanhempieni kudelmia. He eivät varmasti olisi halunneet tehdä niistä perintöä minulle, mutta siinä ne ovat, koska se on elämän tapa olla. Omat lankani ovat vankempaa tekoa, muistuttavat villasukan kudelmaa. Säihkyvä, läpikuultava ja kaunis. Kevyt kantaa, jos sen suostuu kantamaan. Raskas, jos koittaa mennä eteenpäin siitä välittämättä. Silloin siihen sotkeutuu, kompastuu ja se kiristelee. Kunpa muistaisin, että kun se laskeutuu ylleni, ottaisin sen vastaan, pitelisin sitä, katsoisin sen värejä ja sen lankoja ja sen kutojan käsialaa, se ei estä silloin minua liikkumasta, minun on vain otettava askeleeni rauhallisemmin. Se on aikansa ylläni. En ole varma tapahtuuko silloin niin, että siihen liittyy jotain omaani vai onko se niin, että puran siitä jotain pois, jotta se kevenisi, en ole varma, ei sen ole väliä. Kunpa muistaisin, että minun tehtäväni on kantaa sitä, tuntea se, hengittää se ylläni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn sen tekemään. 

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Turhautumisen ovi

 

Tällä hetkellä en halua ymmärtää lisää.

En halua tietää.

Haluan tehdä osani tässä paikassa maailmaa niin valikoiduin askelin, ettei pieninkään lihakseni kuluta voimaansa toisaalle. Haluan pitää voimani rakkaimmilleni. Perheelleni ja ystävilleni.

Monimutkainen, sekoava maailma, hajaannu, hajoa. Pilkkoudu, harhaudu, kontrolloi. Hallitse, jumiudu. 

Sen raivostuttava rytmi kalvaa myös minua. 

Jätän tekemättä kaiken minkä voin. Teen sen minkä voin. 

Hiljenen. Vaikenen.

Katselen. 

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Joaquin Phoenix ja anteeksianto

Viime yönä oli jaettu Oscarit. Lueskelin niistä iltapäivälehtien viihdeuutisista ja Joaquin Phoenixin puhe liikutti. Palasin pohtimaan hänen sanojaan pitkin päivää, koska tarvitsin apua. Puheessa oli paljon hyvää sisältöä, mutta erityisesti näitä lauseita pyörittelin mielessäni: "Olen ollut renttu koko elämäni ajan, olen ollut itsekäs. Olen ollut toisinaan julma, vaikea työkaveri ja olen kiitollinen, että niin moni tässä huoneessa on antanut minulle toisen mahdollisuuden. Uskon, että olemme silloin parhaimmillamme kun tuemme toinen toisiamme. Ei silloin kun suljemme toisemme pois vanhojen virheittemme takia, vaan kun autamme toisiamme kasvamaan. "

Sain tänään kuulla kuinka minulle tärkeästä ihmisestä oli puhuttu todella ikävästi. Olen tuntenut tämän tärkeän tyypin jo vuosia ja hän on yksi eniten arvostamiani ihmisiä. Oikeudenmukainen, lempeä ja toimii uupumatta omien arvojensa mukaisesti yrittäen tehdä maailmasta paremman paikan. Hän uskaltaa kulkea omaa tietään järkähtämättömästi ja ottaa silti toiset huomioon. Raivostuin kuullessani ilkeitä sanoja. Raivon tunne kaihersi rinnassa ja mieli alkoi keittää draamasoppaa. Mitä sanoisin kenellekin ja kuka ja mitä ja missäkin jne ja blaah. Uppouduin täysin ikäviin ajatuksiini. Täysin.

Lasten huomion vaatiminen alkoi aiheuttaa tiedostamattomia ärähdyksiä ja siinä kohtaa vasta havahduin. Ihan kuin olisin jämähtänyt istumaan palavalle tuolille! Toimin täysin autopilotilla ja viisaat lapset vaistosivat tietenkin aikuisen poissaolon. Ylös tuolilta! Sain tilaa tarkkailijan ja draamamielen väliin. Sain kiinni ajatuksesta, että mieli saa rauhassa olla suruissaan, loukattu ja vihainen. Sallin sen. Ok. Tuoli palakoon rauhassa. Minun ei tarvi istua siinä. Ja jollakin ihmeen kaupalla pelkästään tämä pieni avuton oivalluksenyritelmä rauhoitti tilannetta niin paljon, että pysyin järjissäni = lähdettiin lasten kanssa kirjastoon ja meillä oli kivaa.

Raivo ja kiukku paloivat loppuun kohtalaisen nopeasti. Minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa vähän tilaa. Joaquin Phoenixin synninpäästö sai minut muistamaan kuinka herkästi itsekin väsyneenä olen lukemattomia kertoja puhunut ihmisistä todella pahasti. Olen purkanut omaa pahaa mieltäni, ollut heikoilla. Joskus myös olen ollut vain ilkeä ja julma. Olen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on joskus ollut armollinen minulle ja ohittanut virheeni, antanut anteeksi ennen kuin olen koskaan ymmärtänyt edes anteeksi pyytää. Oli ilkeiden sanojen syynä mitä tahansa (en saa sitä koskaan varmasti tietää), tärkeintä on antaa anteeksi. Se tuntui jopa helpolta muistaessani olla kiitollinen omien virheideni anteeksi saamista. Mokaamme kaikki. Meidän on muistettava olla armollisia ja toistemme puolella. Antaa anteeksi, vaikkei kukaan ymmärtäisi pahoillaan ollakaan.

Eikä se ole alistumista vääryyksien edessä. Omasta rauhasta nousee myös oma voima ja viisaus toimintaan. Ja sinne rauhantilaan voi kuvitella jumalaisen Joaquinin nyökkäilemään hyväksyvästi.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Joogaa ja vanhemmuutta

90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.

Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.

Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.

Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.

Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.