Haltioitumisesta, villiydestä ja hoivasta

Kuvassa on ihana keeshond-rotuinen koirani, joka loputtamalla pehmeydellään ja iloisella sydämellään huolehtii ulkoiluttamisestani. Kuva on otettu läheltä kotiamme pimeänä iltana, jolloin pysähdyimme ihastelemaan koko perheen voimin harjun takaa nousevaa täysikuuta. Maailman kauneus on kaikkineen mykistävää. Saan elää näiden ihmisten ja tämän eläimen kanssa tässä ihmeellisessä maailmassa. 

Kuuta katsellessa analyyttinen mieli saattaa pitkästyä. Porukasta löytyy usein se, joka sanoo: "No niin, hieno on, mennäänkö jo?". Olen oppinut arvostamaan kovasti myös näitä tunnelman pilaajia. Jos esivanhempamme olisivat ihan jokainen mykistyneet kokemaan haltioitumista, olisi majat jääneet rakentamatta ja suunnitelma seuraavan mammutin metsästämiseksi tekemättä. 

Mutta samalla lailla, kun evoluutio on varmistanut, että porukassa on tämä vähemmän haltioituva analyyttinen ongelmien ratkaisija, on se huolehtinut, että porukassa on myös meitä haltioitujia. Tällaisia, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että pystyvät unissaan kokemaan toisten ihmisten kokemuksia ja saavat tietoa symbolisella kielellä. Meitä ei ole karsittu pois. Meillä on hallussa jotain yhtä tärkeää.

Toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kunnioittaa enemmän tätä puolta itsessään. Me pelkäämme herkästi, että meidät leimataan hulluksi ja ajattelutapamme ja kokemusmaailmamme ovat alkumerkki psykoosista. Läheiset vaivaantuvat. Mutta siitä huolimatta voisimme puhua tavastamme kokea maailmaa ja viis veisata ihmisten luomista diagnooseista. Me olemme mitä olemme. 

Olen monta kertaa elämässäni myöhemmin huomannut, että intuitiivisesti olin tiennyt jonkin asian todellisen laidan, mutta olin sivuuttanut tämän tiedon ja kääntynyt "todellisten asiantuntijoiden puoleen". Jo hyvin nuorenakin aikuisena minulla oli tällaisia kokemuksia. Nyt keski-iässä elämänkokemusten tuoma vahvistus tekee paljon helpommaksi luottaa itseen. 

Kun tarkkailee luontoa, tarkkailee samalla itseään. Saamme siitä itseymmärrystä, opimme palaamaan sopusointuiseen rytmiin ja näkemään selkeämmin. Se luo hämmennystä ja ristiriitaa monin paikoin toimiessamme addiktioita vilisevässä kulttuurissamme. Kulttuurimme ei näe arvoa feminiinissä, vaan yrittää puristaa sen maskuliiniksi silloinkin, kun tarkoittaa hyvää. Tästä on yksi esimerkki se, että nainen ei saa aikaa, tilaa ja tukea äitiyteen. Yhteisöt Suomessa eristävät ja jättävät hoivaa-antavat yksin. Synnyttäminen, hoiva, kuolemaan saattaminen ovat niitä hetkiä, jolloin olemme yhteydessä vaistoihimme, villeyteemme ja raotamme elämän antavan rakkauden alkupistettä. Osalla meistä on luontainen kyky toimia näiden voimien kanssa, edelleen jopa tässä kuolemaa kavahtavassa kulttuurissamme. Se kertoo ilmiön merkityksen tärkeydestä lajillemme.

Mutta siis, on tärkeää, että me haltioitujat luotamme kokemukseemme maailmasta. Meidän kuuluu elää oman luontomme mukaisesti. Yhteys kykyyn haltioitua on meissä syystä.  Luonto ei ole säilyttänyt sitä turhaan. Me teemme kyllä analyyttiset mielet ympärillämme levottomiksi, mutta siitä huolimatta emme saa pienentää itseämme. Meitä tarvitaan tasapainoon hakeutumisessa, jotta kulttuurimme säilyy elinvoimaisena. 

Villiyttä ei voi kontrolloida, tai valjastaa rahaksi, tai tahdittaa aikamme tuhoavaan ylikiihtyneeseen rytmiin. Hoiva ottaa sen ajan, kun se ottaa. Luonnossa mikään ei tapahdu muulloin, kuin omalla ajallaan. Kulttuurimme haluaisi uskoa, että emme tarvitse villiyttä ja luonnon vaistojamme mihinkään. Todellisuudessa ne eivät ole koskaan irronneetkaan meistä. Voimme kaikin voimin yrittää olla, kuin tätä puolta ihmisyydessä ei olisi koskaan mihinkään tarvittukaan. 

Luonto toimii kaikesta huolimatta kaikkialla ja meissä jatkuvasti. Ahdistus-ja masennusoireet lopulta tekevät tehtävänsä. Kaiken kärsimyksen ja tuskan kautta syntyy eläväksi se, minkä tässä maailmassa kuuluu ilmentyä. En tavallaan ole huolissani, mutta rakastan ihmisiä ja toivoisin tietenkin, että kärsimystä olisi vähemmän. Pienenä ihmismuurahaisena toimiminen tulee mielekkäämmäksi, kun antaa luonnon kasvaa, toimia ja elää. Ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa siihen, että estää, kitkee ja myrkyttää sitä. 

Voimme muuttaa kulttuuriamme. Voimme olla rohkeita. Voimme luottaa itseemme eli luontoomme. 

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

Yltäkylläinen kauppareissu

Vietämme lapsen syntymäpäiväjuhlia pian ja tarvitsin leipomiseen aineksia. Otin molemmat pienokaiset mukaan kauppareissulle. Se on heille harvinaista, koska emme juurikaan käy kaupassa. Tilaamme ruokaostokset yleensä viikoksi valmiiksi keräiltyinä.

Kaupassa lapset istuivat kärryissä paikallaan ihmetellen ihmisiä ja tavaroita. Vaihdoin tuttujen kanssa kuulumisia ja aikaa kului, eivätkä 1- ja 2-vuotiaani alkaneet kiemurtelemaan. Oli ihanaa jäädä jutustelemaan ihmisten kanssa, joilla myös oli aikaa.

Muistan kuinka vuosia sitten työpäiväni jälkeen kaupassa puikkelehdin pitkin hyllyjen välejä väistellen kohtaamisia ihmisten kanssa. Olin niin uupunut ja halusin vain nopeasti sohvalle makaamaan suklaapatukoideni kanssa. En olisi voinut kuvitellakaan itseäni hyväntuulisena ilman kiireen häivää kahden pienen lapsen kanssa siellä kulkemassa unohtaen koko karkkihyllyn olemassaolon.

Ossi Kakko on vuosia sitten jossakin haastattelussa sanonut pitävänsä ostoskeskuksia hyvin haitallisena ympäristönä lapsille. Se oli silloin niin radikaali ajatus, että se jäi mieleeni keikkumaan. Nykyisin olen täysin samaa mieltä. Mutta nyt siinäkin ympäristössä meillä oli ihania kohtaamisia. Tunnen voitonriemua tätä kaiken nielevää markkinakoneistoa kohtaan! En ehtinyt seurata lasten silmiä, mutta haaveilen, että heidän pieniin mieliinsä olisi jäänyt tärkeimpänä huomiona tavaroiden sijaan juuri kohtaamamme ihmiset ja keskustelut.

Yltäkylläisyyden tunteen eilen loivat kaikki ihmiset. Ihmiset, joiden kanssa saan elää ja he, joita lyhyesti kohtaan. Tämän tunteen kruunasi vielä eilen esikoisen tuleminen kotiin ja se kun sain kuunnella hänen lukevan pienille satuja. Se kun äitini tarjosi lastenhoitoapua. Se kun ihanat appivanhempani tulivat meille ja söimme yhdessä. Se kun puhuin puhelimessa ystävän kanssa.