Polku aamuaurinkoon

Minulla on ihana aamurutiiini kävellä koirani kanssa pieni aamulenkki. Lampsin lenkkini yövaatteissa ja reitti kulkee polkuja metsän ja pellon reunoja myöten. Pohdin tänään kävellessäni polkuja. 

Näin keväällä, kun maa on aamulla jo sulana, polut vahvistuvat. Maa litistyy ja liikkuu kumisaappaiden alla. Ajatukseni vei minut lähimetsään, jossa jostakin käsittämättömästä syystä en ollut lapsena useinkaan kulkenut. Se ikään kuin kuului turvallisen alueeni ulkopuolelle. Tutustuin metsään kunnolla vasta vuosi tai kaksi sitten. Syvemmällä metsässä kulkee vanhoja ja vahvoja polkuja. Tajusin, että polut ovat olleet oikoreitti kaupunkiin silloin kun tiet olivat rakentuneet vielä eri tavoin ja autoja ei ollut käytössä.

Polut eivät varmasti ole enää kovassa käytössä, mutta ne olivat siinä edelleen melko vahvoina. Ehkä eläimet käyttävät niitä, mutta selvästi ne ovat leveämmät kuin peurojen omat polut. Ja selvästi ne ovat vanhoja. Isoisoisäni oli varmasti kulkenut niitä pitkin sisarustensa kanssa mennessään kaupunkiin. Nyt niitä käyttäen ei enää voisi oikaista, koska teollisuusalue ja omakotitalojen takapihat tulisivat lopulta sieltä vastaan. Ajattelin silti mennä tutkimaan vielä uudestaan mihin polut vievät. Ainakin ihanille kanttarellipaikoille. 

Sitten ajtukseni siirtyivät esivanhempien ja polkujen pohtimisesta ahdistavaan ajatukseen työhöni liittyen. Pohdin potilaani elämää ja sitä, että kuinka auttaisin häntä parhaiten. Tunsin syvää epätoivoa nykyaikaamme kohtaan. Olen sanaton pohtiessani aikaamme. En osaa muodostaa siitä käsitystä. On hirveää havahtua siihen millaisia vaikeuksia ihmisille kehittyy tässä ajassa. Mitä meille tapahtuu, kun elämme laitteidemme kautta ilman yhteyttä omaan perheeseen ja sukuun? Tunsin neuvottomuutta ja pohdin kenen kanssa keskustelisin ja mitä sanoisin. 

Sitten näin auringon nousevan metsän ja peltomaiseman takaa. Ikiaikaisen aurinkomme. Näky heilautti minut. Tämä on vain pieni hetki osana kokonaisuutta. Laajenin ahdistavan tunteeni ulkopuolelle. 

Ei hätää. Et ole yksin. 

Millään ei lopulta ole mitään väliä ja samaan aikaan on väliä.

Sinun tehtäväsi on kulkea polkuasi ja tehdä parhaasi.

Tie levottomuudesta ulos löytyy itsestä

Tänään oli hankala aamu. Olin vailla keskittymiskykyä levottomalla mielellä. Poukkoilin jonkin aikaa turhautumisen syövereissä, menin keittämään teetä, selasin puhelinta, koitin tarttua asioihin. Kaikki tuntui edelleen hankalalta.  

Yritin kirjoittaa runoa. Paperille syntyi alku: “Sisälläni on jänis”.  

Kirjoittamisen flow ei tästä (lupaavasta?) alusta auennut. 

Kirjoitin kysyen itseltäni: “Mitä minun tulisi tehdä?”. Paperille kirjoittui sanat samalla hetkellä: “Mene ulos luontoon!”. 

Jäin vielä vitkuttelemaan ja sitten syntyi lisää tekstiä: “NYT HETI!”. 

Lähdin.

Menin ihanaan lähimetsään, vain odotin. Ja niin kalibroiduin sellaiseen tilaan, jossa minun oli helpompi olla.  

Voiko tämä olla näin yksinkertaista? Minun ei tarvinnut kelata mitään mielessäni, tajuta mitään, suorittaa mitään, ottaa mitään lääkettä.

Piti kävellä metsään ja olla.

En tarvinnut tekoälyä kertomaan tätä. Vastaus löytyi itsestäni.

Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.

Ylivirittyneisyyteen havahtuminen

Kesäloman jälkeen palasin töihin tietoisena siitä, että sisääni rakentunut rauhan tila saattaisi piankin taas kadota. Muistan puhuneeni ystäväni kanssa asiasta ja pidin kiinni ajatuksesta tai toiveesta, että sen pystyisi jollakin tapaa säilyttämään työn imun pyörteissä ja lasten koulu- ja harrastusrumban ahtaudessa. 

Nyt olen saanut kaksi lomapäivää, joiden aikana on ollut mahdollista pohtia, että kuinka kävi. Oli ihanaa viisautta minulta aloittaa lomapäivät käymällä Olotila Rauhassassa, jossa saa apua ylivirittyneisyydestä palautumiseen. Saapuessani hoitoon ajattelin olevani "ihan ok"-mielentilassa. Olen jo pitkään nukkunut ihan hyvin, en ole ollut erityisen ärtynyt ja työpaineetkin oli mielestäni hyvin paketissa. Aamulla, kun olin lähettänyt lapset kouluun, olin hyvillä mielin. Aamu ei ollut ollut kaaosta. Kadonneita tavaroita ei ollut tarvinnut etsiä, aikaa oli ollut riittävästi.

Saapuessani Olotila Rauhan tiloihin tunsin kuin olisin törmännyt johonkin sumuseinämään. Paikan rauhan energia oli niin vahva ja tiedostin heti olevani aivan eri energiassa. Samalla hetkellä, kun tervehdin valmentajaa, jota olin tulossa tapaamaan, tulin tietoiseksi omasta ylivirittyneisyydestäni. Tapaaminen alkoi keskustelulla ja tunsin valtavaa  helpotusta siitä, että sain puhua ihmisen kanssa, joka oli keskittynyt ja läsnäolokykyinen. Miten harvinaista tänä päivänä sellainen onkaan! Me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja kalibroidumme toisistamme. Se vaan on niin. Aloin rauhoittumaan.

Eilisen aikana tulin paremmin tietoiseksi siitä, että minulla oli paljonkin tarvetta tasapainoon hakeutumiseen, rauhoittumiseen, kultaiselle keskitielle astumiseen tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua. Vaikka ajattelen arjessani olevani se melko rauhallinen tyyppi, niin aloin epäilemään asiaa kuitenkin. Elämme kollektiivisesti niin voimakkaassa ylivireydessä, että itsekin virittäydyn siihen, tietenkin. Pelkäämme kollektiivisesti sotaa, hallituksen leikkauksia, peukku-huumeen käyttäjiä, puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, muiden kanssaelollistemme joukkosukupuutoista, listaa voisi jatkaa vielä pitkään. 

Elämme varuillaan olon energiassa ilman turvallisia yhteisöjä. Meillä ei ole enää kykyä irrottautua laitteista ja koneista, joiden varassa ja ohjauksessa toimimme. Puhumme itsestämmekin kuin olisimme koneita. Minäkin käytän koneista siirtyneitä sanoja jopa ohjatessani tietoisuustaitoharjoituksia ihmisille. Käytän sanoja "kehon skannaus" ja "käyttöjärjestelmä" tai "latautuminen" puhuessani ihmisolennosta. Keskustellessani Olotila rauhan valmentajan kanssa tiedostin, ettei ollut ihan helppo paikka minulle asettua hoidettavaksi. Se vaati paljon myötätuntoa itseltäni itseäni kohtaan. Valmentaja oli ihana, hän sanoi, ettei tarvinnut nyt yrittää mitään, ei tarvinnut yrittää rentoutua tai muuta. Ylivirittynyt minä ei voi siirtyä rauhan tilaan tekemällä jotakin oikein, suorittamalla jotakin harjoitusta tai onnistumalla jossakin yrityksessä. Olin paikassa, tilassa ja ihmisen lähellä, jossa kaikesta oli lupa nyt hellittää. 

Hoidon aikana analyyttinen mieleni ei saanut oikein kiinni mistään. Päivä jatkui. Piti viedä lasta hammaslääkäriin, toinen lapsi ei noudattanut sovittuja koulumatkasääntöjä, jouduimme käymään kaupoilla (mitä inhoan) ja jouduin taas harhaanjohdetuksi luultuani ostavani tuotteen, jonka saisi puoleen hintaan (hinta olikin jo alennettu ja arvioin rahan menon väärin) ja muitakin sattumuksia mitä kuuluu tavalliseen arkeen. Erona aiempaan havaitsin sen, että meillä säilyi lasten kanssa hyvä yhteys. Minun oli helppo ottaa syliin iso koululaiseni, joka rakastaa olla sylissä ja jota aika ajoin en millään jaksaisi pitää sylissä. Oli ihanaa pitää sylissä omaa lasta! Jaksoimme tehdä kaikki arjen asiat ja jaksoin olla myös siinä väsymyksen energiassa. En kokenut mitään tarvetta vetäytyä omiin oloihini kännykkäni kanssa. Puuhailimme kaikkea ihanaa myös. Puolisoni teki pitkän työpäivän ja hänen poissaolonsa ei harmittanut, kuten yleensä. Kodissa oli hyvä olla. Epäjärjestys ei vaivannut tai vienyt huomiotani. Tein ruokaa hyvillä mielin ja askartelin taikasauvaa keijuasuun lapsen kanssa.

Lähdimme lasten kanssa ulkoiluttamaan koiraa (he halusivat mukaan, mikä myös oli tavallisuudesta poikkeavaa). Huomasimme kirkkaan kuutamon nousevan metsän takaa illan hämärtyessä. Tunsin elämän/maailman ihmeellistä, maagista, mystistä elinvoimaa, joka peittää/lävistää kaiken. Päivän ja yön taite tuo niin elävästi muistutuksen siitä, että me ihmisinä olemme yhtälailla kirkasta päivänvaloa ja mystistä yön hohdetta. Vain olin ja hengittelin maisemaa. Meillä oli ikimuistoinen illan hetki lasten kanssa yhdessä. Yhtäkkiä puolisonikin oli jo tullut kotiin. Illalla lapseni soitti kitaraa meille, kun söimme iltapalaa. Yleensä se on ollut niin, että me vanhemmat muistuttelemme tekemättömistä soittoharjoituksista ja lapsi kaivaa ilman iloa soittimen esiin. 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi uskoa todeksi sitä kuinka erilainen päivä eilinen oli. Ilman, että analyyttinen mieleni pystyy millään tavalla havaitsemaan tai jäsentämään muutoksen juurta. Mielikuva tai runo voisi kuvata kokemusta.

Jokin voima kutsuu minua. Jokin laulu kantautuu uneeni. Jokin nousee vaivaamaan minua. Se on kuin lapsuuden näkymätön ystävä, josta aikuiset puhuvat kuin se ei olisi todellinen olento. Mutta joskus havahdun siihen, että siinä se on. Se houkuttelee minua astumaan sivuun, jäämään muista jälkeen, pysähtymään pelottavalle pienelle polun alulle ja katselemaan sitä tummaa tiheikköä, jonne meneminen arveluttaa. Vastaukset eivät ole sanojen muodossa ja minä huomaan ymmärtäväni niitä silti. Ne tulevat minulle taivaan ja maan väreinä, vähenevän kuun nousuna, pimeydessä, hämäryydessä, hiljaisuudessa, unenomaisuudessa. Anna minun asettua useammin sen maailman pehmeyteen, josta sanat ja pitkät, valkoiset käytävät puuttuvat. Anna minun hengittää useammin keuhkoni täyteen ikuisuutta, tummuutta ja kaiken vastaanottavaa, luovaa voimaa. Anna minun luottaa.

Tänään jatkan elämääni. Tänään on edessä päivä muiden päivien joukossa. Ehkä löydän vastauksia kysymyksiin, joita en ole ymmärtänyt esittää. Maailma on kiehtova paikka ja saan olla osa tätä kaikkeutta. Toivon sinulle, ihmisolennolle, joka luet tätä, kaikkea hyvää. Olemme samaa ja matkamme täällä on hämmentävä. Toivon, että pystyt löytämään rauhan tilan itsessäsi ja toimimaan siitä energiasta käsin tässä koneistuvassa aikakaudessa. 

Ja mitä vastaisin menneisyyden itselleni, joka pohti, että kuinka onnistun säilyttämään kesälomalla saadun mielentilan arjessa? Vastaisin, että harjoittelu jatkuu.

Laulan mun lauluni, mun runoni

Laulan mun lauluni, mun runoni. Kun annoin nimen blogilleni, se syntyi sellaisena kun syntyi. Kontrolli- minäni koitti epävarmana sitä hioa ja jätin "mun runoni" pois. Tänään heräsin rauhalliseen aamuun ja tuntui ihanalta, että voin kirjoittaa tänne. Laulan mun lauluni. Koin nyt vahvemman merkityksen nimelle. Se kertoo siitä, että haluan täyttää paikkani ja tehtäväni tässä elämässä. Minun on laulettava lauluni, elettävä sitä mitä olen. Ihanaa, että olen sallinut blogin olla täällä, vaikka suorittaja- minä on tuntenut vaikeaksi sen, että se välillä on pitkiä aikoja hiljaa. Pelko- minä on myös ollut huolissaan siitä, että mitä kaikkea tänne olen kirjoitellut, olenko paljastanut jotain häpeällistä itsestäni tai ajatellut väärin joskus, kauheaa! Mutta nyt tänä aamuna tässä rauhan tilassa, minulla on ihanasti antaa tilaa kaikelle suorittajalle ja pelolle ja kaikelle rauhalle ja hyväksynnälle.

Olen liikuttuneen onnellisena seurannut nuorempia sukupolvia ja sitä kuinka sieltä nousee vahvoja voimia, jotka vaikuttavat maailmaan. Vaikka maailma harhauttaa meitä ja todellakin nykyaikamme ylivirittynyt rytmi ajaa meitä ahdistukseen, niin on ollut helpottavaa huomata, että mikään mitä maailmassa tapahtuu, ei pysty ikuisesti peittämään alleen muita voimia. Sieltä nousee vimmalla uutta. Rakastan kuunnella Magiapodin Elsi Valerianan puhetta. Käyn ihmisten kanssa työssäni läpi länsimaisen hoitotyön termein asioita, joita hän sanoittaa myös. Hän sanoittaa asioita, jotka tunnen, mutta joille en ole tuntenut sanoja. Hänen opetuksensa, tapansa puhua ja rauhallinen puherytminsä on ihanaa! Olen saanut siitä valtavasti.

Tänään tuntuu helpolta rakastaa maailmaa. Rakastaa tätä ihanaa elämää luovaa ja kuhisevaa maapalloa. Tunnen valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Sinulle, joka luet tätä, toivon turvaa ja rakkautta ja halaan sinua täältä toukokuun aamusta ja lintujen laulusta, missä sitten oletkaan. 

Uutisvirrasta elämänvirtaan

 

Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä. 

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat.