Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Peilikuvani

Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan

Tylsä rakkaus

Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.

Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.

Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.

Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.

Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.

En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.

Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.

Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.

En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.