Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä. 

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Viha

Riita. Lähdet vaan meneen! Et välitä siitä, että jään yksin, vahingoitettuna, haavoitettuna, rikkinäisenä! Olet ylimielinen, ymmärtämätön, naureskelet vaan mulle, viestität kaikin tavoin kuinka tyhmä ja arvoton olen. Vihaan sua!

Ihana viha. Kiitos, kun oot aina mun puolella. Suojelet mua.  

Olin niin huumaantunut taidostani raivostua, että käännyin katsomaan vihaani. 

En tiedä miksi, mutta tarkensin katseeni rakastavaksi. Äkisti, vihani meni hämilleen (se ei ole tottunut siihen, että sitä katsotaan lempeillä silmillä, se saa yleensä aina tehdä työnsä rauhassa).

Kun se hämmentyi... näin sen taakse:

Turvattomuus

Yksinäisyys

Neuvottomuus

 Häpeä

    Suru   

    Pelko   

 Avuttomuus

              Häpäisty pieni minä, senkin näin siellä kaiken takana...

Näin tämän kaiken ja katsoi vain hetken.

Katsoin vain pienen hetken.  

Rakas vihani. Kiitos, että suojelet minua. Kiitos, että suojelet kaikkea tuota mitä kannan sisälläni. Kiitos etenkin, että olet suojellut häpäistyä pientä minua, joka on jätetty yksin. Kiitos rakas viha.

Mutta. 

En halua enää kantaa näitä sisälläni. Sinun ei tarvitse suojella niitä enää. 

Annetaan niiden yhdessä tulla esiin. 

Haluan ottaa ne syliini, etenkin tuon pienen minän, joka jätettiin yksin. 

Haluan sen syliini.

Ja viha, lupaan olla sille lempeä, lohduttaa sitä, ruokkia sitä. 

Ja jos se haluaa, annan sen mennä. 

Saat päästää sen ja kaikki muutkin suojistasi, olen valmis. 

Rakas viha, kiitos <3

 Lupaan sinulle, että olen valmis. 

Voit hellittää, voit luottaa minuun.

Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.

Surumielisyys ottaa minut valtaansa aina aika ajoin. Se tulee ennakoimatta, pitelee minua ja sitten se väistyy. Kuvittelen mielessäni sen nyt suruhunnuksi, väreiltään vaihtelevaksi. Se on kudelma erilaisia lankoja. Siihen on kudottu tuntemattomia lankoja, jotka ovat hauraampia ja kauniimpia kuin ne langat, jotka tunnistan omikseni. Ne ovat äitini, isäni ja isovanhempieni ja esivanhempieni kudelmia. He eivät varmasti olisi halunneet tehdä niistä perintöä minulle, mutta siinä ne ovat, koska se on elämän tapa olla. Omat lankani ovat vankempaa tekoa, muistuttavat villasukan kudelmaa. Säihkyvä, läpikuultava ja kaunis. Kevyt kantaa, jos sen suostuu kantamaan. Raskas, jos koittaa mennä eteenpäin siitä välittämättä. Silloin siihen sotkeutuu, kompastuu ja se kiristelee. Kunpa muistaisin, että kun se laskeutuu ylleni, ottaisin sen vastaan, pitelisin sitä, katsoisin sen värejä ja sen lankoja ja sen kutojan käsialaa, se ei estä silloin minua liikkumasta, minun on vain otettava askeleeni rauhallisemmin. Se on aikansa ylläni. En ole varma tapahtuuko silloin niin, että siihen liittyy jotain omaani vai onko se niin, että puran siitä jotain pois, jotta se kevenisi, en ole varma, ei sen ole väliä. Kunpa muistaisin, että minun tehtäväni on kantaa sitä, tuntea se, hengittää se ylläni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn sen tekemään. 

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.

Alkupisteiden paikantamista

Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. 

No, tässä muutama esimerkki, joihin olen kiinnittänyt huomiota, toisissa. Ja ai että kun se onkin niin ihanaa huomata kaikenlaista niissä toisissa ihmisissä! Mutta sitten rohkeasti pohdiskelin, että voisiko olla niin, etten ole poikkeus. Voisiko minun olla mahdollista kääntää katseeni pois toisista ja havainnoida tätä samaa ilmiötä itsessäni?

Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä  haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä. 

Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin. 

Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää. 

On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!

Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Rakastuin Sam Harrisin Waking up-meditaatioappiin

Sisälleni aukeaa tilaa.

Päivääni tulee lisää aikaa.

Koen olevani turvassa enemmän (ajatusteni ja tunteideni syöksykierteestä.)

Lasten riidellessä, suustani kuuluu neuvokkaampia, lempeämpiä lauseita.

Huomaan lasteni kuuntelevan minua.

Miten helppoa!

Miten tavallista! 

Miten uskomattoman ihmeellistä! 

Minussa tapahtuu vähemmän ja samaan aikaan koen olevani paljon enemmän.

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3