Intuitiosta, oivalluksen hetkistä ja tekoälystä

Minulla on muistoja mielessäni hetkistä, jolloin olen kokenut sisäisen oivalluksen. Muistan paikan missä olen ollut. Mielissämme pyörii paljon ajatuksia arjessa jatkuvasti. Mitäköhän aivoissa tapahtuu vahvan oivalluksen syntyessä? Oivallus ei käsittäkseni useinkaan tapahdu tietoisesti ongelmaa ratkaisemaan pyrkimällä. Se vain syntyy, se on vahva ja siitä jää muisto.

Nyt olen palannut muistelemaan yhtä rakkaimman oivalluksen syntyhetkeä. Hahmotin kontrollin ohjaamisesta luopumisen ja intuition ohjaamana tekemisen helpotuksen. Työskentelin hoivakodissa. Kaikki, jotka ovat tehneet tehostetussa palveluasumisessa työtä (tavallisimmin) muistisairaiden ihmisten parissa, tietävät työtaakan voivan olla järjetön. Työ on vaativaa psyykkisesti ja siinä saa olla liikkeessä koko ajan (mitä kaipaan eniten nyt kun pääasiassa istun työpäiväni läpi).

Olin varmaan oivallukseni syntyessä ollut aika paineisessa paikassa. Olin huolissani tulisivatko kaikki tärkeät asiat hoidetuksi. Olin yrittänyt rakentaa mieleeni karttaa tai kaavaa, jonka mukaan tekisin työt. En enää muista, että millaisen kyhäelmän olin pyrkinut mieleeni luomaan. Ehkä sellaisen, jossa tekisin huonejärjestyksessä asian kerrallaan läpi. Näin vapautuisin huolesta, kun noudattaisin tietynlaista kaavaa.

Siinä hoivakodin pienen asumisyksikön käytävällä yhtäkkiä oivalsin, että arki elää ja minun on elettävä siinä mukana. Oivalsin kuinka minun pitää tehdä työtä ja voin yhtälailla luottaa ja levätä siinä liikkeessä, joka on ennakoimaton ja mitä en voi kontrolloida. Kun liikun ja elän mukana, se on vapauttavaa. Tunne oli ihana ja rauhoittava. Kontrolli kipristyi pienen pieneksi ja jäi hyvään paikkaan elämään työtavassani tehdä aika ajoin tsekkauksen huonejärjestyksen turvin palauttaen mieleeni jokaisen ihmisen, joka oli minun vastuullani. Olin paikoillani ja kävin heidät mielessäni läpi. Näin hahmotin kenet olin viimeksi nähnyt, kuka meni mihinkin suuntaan, kuka saattaisi tarvita eniten nyt pientä kurkkausta, että kaikki on hyvin. Luotin intuitiooni. Sen ohjaus oli tehoiltaan huikea. Mieleeni nousi aina mitä piti tehdä, saatoin luottaa siihen. Se on työvälineenä kevyt, joustava ja oikea-aikainen. Pohdin miltäköhän tämä oivallukseni kuvaus vaikuttaa lukijasta. Minulle se oli merkittävä hetki, jolloin olen hahmottanut intuition ja kontrollin voimasuhteet ja tasapainon. 

Tänään unen ja valveen rajamailla mieleni pyöritti nykyistä työtäni, johon tekoäly on tullut osaksi. Terapeuttiset keskustelut ja niiden kirjaaminen ovat työtä, johon tekoäly on nyt pujahtanut mukaan. Se osaa loihtia sanoja ilmoille ja koota keskusteluista yhteenvedon, jonka laatua olen viime päivinä hämmästellyt. Asiat muuttuvat nopeasti ja olen taas sellaisessa tilassa, jossa koitan hengästyttävästi muuttuvien asioiden keskellä hahmottaa, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi ajatella? Millaisen mielipiteen muodostaisin tai jättäisin muodostamatta? En voi muodostaa jotakin, joka ei muodostu. Todellisuuden muoto muuttuu jo toiseksi ennen kuin saan nostettua silmälasit nenälleni.

Siksi kaiketi palasin hoivakotiin muistelemaan oivallukseni syntyhetkeä mielessäni. Työmäärä oli tällöin liian suuri, muistisairaiden ihmisten toiminta välillä ennakoimatonta. Jos sain työparikseni psyykkisesti huonosti voivan hoitajan, joka aiheutti enemmän harmia kuin ratkaisuja, työpäivä oli entistä kaoottisempi. Kuitenkin työpäivät aina rullautuivat läpi, kun piti mielessään ihmiset, joita varten siellä oli. Ankkurimaisesti kävin heidät mielessäni läpi ja annoin intuition ohjata toimintaani. Voinko nytkin toimia samoin? Työni on nyt erilaista. En saa ihmisiin samanlaista kosketusta kuin hoivakodissa. Ehkä en saa tästä intuition ohjaukseen luottamisesta apua nyt. 

Olen jo aikaisemmin tuskastellut sitä, että auttamisen systeemimme olettaa, että keskustelemalla ihmisen kanssa, voimme auttaa häntä mielenterveysongelmissa. Jos äkkiä veikkaisin, niin sanoisin, että sanoilla voimme tehdä paljon pahaakin, mutta jos onnistuisimme muodostamaan aina oikeat lausekokonaisuudet, auttamistehomme ainoastaan keskustelemalla on auttamiskapasiteetistamme ihmisenä auttaa toista ihmistä käytännössä vain 5-30%. Tämä on minun uskomukseni. En olisi yllättynyt, jos se olisi vain 2 %. Mutta yli 30:n se ei varmasti ole.

Nyt, kun tekoäly osaa loihtia ilmoille sanat ja tehdä yhteenvedot, niin mitä minulla on hoitajana sellaista, johon se ei pysty? Pohtiessani tätä tunnen nyt yllättäen innostuksen virtaavan kehoni läpi. Tekeekö tekoäly meille näkyvämmäksi sen mitä me olemme ihmisinä, kun emme jää sanojen taakse? Onko minun nyt sairaanhoitajana käännettävä tai tarkennettava katseeni siihen missä tekoäly ei toimi tai tee mitään? Mitä ovat ne tavat ja keinot, jotka sisältyvät siihen 98-70%:iin, jota sanat eivät määritä?

Polku aamuaurinkoon

Minulla on ihana aamurutiiini kävellä koirani kanssa pieni aamulenkki. Lampsin lenkkini yövaatteissa ja reitti kulkee polkuja metsän ja pellon reunoja myöten. Pohdin tänään kävellessäni polkuja. 

Näin keväällä, kun maa on aamulla jo sulana, polut vahvistuvat. Maa litistyy ja liikkuu kumisaappaiden alla. Ajatukseni vei minut lähimetsään, jossa jostakin käsittämättömästä syystä en ollut lapsena useinkaan kulkenut. Se ikään kuin kuului turvallisen alueeni ulkopuolelle. Tutustuin metsään kunnolla vasta vuosi tai kaksi sitten. Syvemmällä metsässä kulkee vanhoja ja vahvoja polkuja. Tajusin, että polut ovat olleet oikoreitti kaupunkiin silloin kun tiet olivat rakentuneet vielä eri tavoin ja autoja ei ollut käytössä.

Polut eivät varmasti ole enää kovassa käytössä, mutta ne olivat siinä edelleen melko vahvoina. Ehkä eläimet käyttävät niitä, mutta selvästi ne ovat leveämmät kuin peurojen omat polut. Ja selvästi ne ovat vanhoja. Isoisoisäni oli varmasti kulkenut niitä pitkin sisarustensa kanssa mennessään kaupunkiin. Nyt niitä käyttäen ei enää voisi oikaista, koska teollisuusalue ja omakotitalojen takapihat tulisivat lopulta sieltä vastaan. Ajattelin silti mennä tutkimaan vielä uudestaan mihin polut vievät. Ainakin ihanille kanttarellipaikoille. 

Sitten ajtukseni siirtyivät esivanhempien ja polkujen pohtimisesta ahdistavaan ajatukseen työhöni liittyen. Pohdin potilaani elämää ja sitä, että kuinka auttaisin häntä parhaiten. Tunsin syvää epätoivoa nykyaikaamme kohtaan. Olen sanaton pohtiessani aikaamme. En osaa muodostaa siitä käsitystä. On hirveää havahtua siihen millaisia vaikeuksia ihmisille kehittyy tässä ajassa. Mitä meille tapahtuu, kun elämme laitteidemme kautta ilman yhteyttä omaan perheeseen ja sukuun? Tunsin neuvottomuutta ja pohdin kenen kanssa keskustelisin ja mitä sanoisin. 

Sitten näin auringon nousevan metsän ja peltomaiseman takaa. Ikiaikaisen aurinkomme. Näky heilautti minut. Tämä on vain pieni hetki osana kokonaisuutta. Laajenin ahdistavan tunteeni ulkopuolelle. 

Ei hätää. Et ole yksin. 

Millään ei lopulta ole mitään väliä ja samaan aikaan on väliä.

Sinun tehtäväsi on kulkea polkuasi ja tehdä parhaasi.

Haltioitumisesta, villiydestä ja hoivasta

Kuvassa on ihana keeshond-rotuinen koirani, joka loputtamalla pehmeydellään ja iloisella sydämellään huolehtii ulkoiluttamisestani. Kuva on otettu läheltä kotiamme pimeänä iltana, jolloin pysähdyimme ihastelemaan koko perheen voimin harjun takaa nousevaa täysikuuta. Maailman kauneus on kaikkineen mykistävää. Saan elää näiden ihmisten ja tämän eläimen kanssa tässä ihmeellisessä maailmassa. 

Kuuta katsellessa analyyttinen mieli saattaa pitkästyä. Porukasta löytyy usein se, joka sanoo: "No niin, hieno on, mennäänkö jo?". Olen oppinut arvostamaan kovasti myös näitä tunnelman pilaajia. Jos esivanhempamme olisivat ihan jokainen mykistyneet kokemaan haltioitumista, olisi majat jääneet rakentamatta ja suunnitelma seuraavan mammutin metsästämiseksi tekemättä. 

Mutta samalla lailla, kun evoluutio on varmistanut, että porukassa on tämä vähemmän haltioituva analyyttinen ongelmien ratkaisija, on se huolehtinut, että porukassa on myös meitä haltioitujia. Tällaisia, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että pystyvät unissaan kokemaan toisten ihmisten kokemuksia ja saavat tietoa symbolisella kielellä. Meitä ei ole karsittu pois. Meillä on hallussa jotain yhtä tärkeää.

Toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kunnioittaa enemmän tätä puolta itsessään. Me pelkäämme herkästi, että meidät leimataan hulluksi ja ajattelutapamme ja kokemusmaailmamme ovat alkumerkki psykoosista. Läheiset vaivaantuvat. Mutta siitä huolimatta voisimme puhua tavastamme kokea maailmaa ja viis veisata ihmisten luomista diagnooseista. Me olemme mitä olemme. 

Olen monta kertaa elämässäni myöhemmin huomannut, että intuitiivisesti olin tiennyt jonkin asian todellisen laidan, mutta olin sivuuttanut tämän tiedon ja kääntynyt "todellisten asiantuntijoiden puoleen". Jo hyvin nuorenakin aikuisena minulla oli tällaisia kokemuksia. Nyt keski-iässä elämänkokemusten tuoma vahvistus tekee paljon helpommaksi luottaa itseen. 

Kun tarkkailee luontoa, tarkkailee samalla itseään. Saamme siitä itseymmärrystä, opimme palaamaan sopusointuiseen rytmiin ja näkemään selkeämmin. Se luo hämmennystä ja ristiriitaa monin paikoin toimiessamme addiktioita vilisevässä kulttuurissamme. Kulttuurimme ei näe arvoa feminiinissä, vaan yrittää puristaa sen maskuliiniksi silloinkin, kun tarkoittaa hyvää. Tästä on yksi esimerkki se, että nainen ei saa aikaa, tilaa ja tukea äitiyteen. Yhteisöt Suomessa eristävät ja jättävät hoivaa-antavat yksin. Synnyttäminen, hoiva, kuolemaan saattaminen ovat niitä hetkiä, jolloin olemme yhteydessä vaistoihimme, villeyteemme ja raotamme elämän antavan rakkauden alkupistettä. Osalla meistä on luontainen kyky toimia näiden voimien kanssa, edelleen jopa tässä kuolemaa kavahtavassa kulttuurissamme. Se kertoo ilmiön merkityksen tärkeydestä lajillemme.

Mutta siis, on tärkeää, että me haltioitujat luotamme kokemukseemme maailmasta. Meidän kuuluu elää oman luontomme mukaisesti. Yhteys kykyyn haltioitua on meissä syystä.  Luonto ei ole säilyttänyt sitä turhaan. Me teemme kyllä analyyttiset mielet ympärillämme levottomiksi, mutta siitä huolimatta emme saa pienentää itseämme. Meitä tarvitaan tasapainoon hakeutumisessa, jotta kulttuurimme säilyy elinvoimaisena. 

Villiyttä ei voi kontrolloida, tai valjastaa rahaksi, tai tahdittaa aikamme tuhoavaan ylikiihtyneeseen rytmiin. Hoiva ottaa sen ajan, kun se ottaa. Luonnossa mikään ei tapahdu muulloin, kuin omalla ajallaan. Kulttuurimme haluaisi uskoa, että emme tarvitse villiyttä ja luonnon vaistojamme mihinkään. Todellisuudessa ne eivät ole koskaan irronneetkaan meistä. Voimme kaikin voimin yrittää olla, kuin tätä puolta ihmisyydessä ei olisi koskaan mihinkään tarvittukaan. 

Luonto toimii kaikesta huolimatta kaikkialla ja meissä jatkuvasti. Ahdistus-ja masennusoireet lopulta tekevät tehtävänsä. Kaiken kärsimyksen ja tuskan kautta syntyy eläväksi se, minkä tässä maailmassa kuuluu ilmentyä. En tavallaan ole huolissani, mutta rakastan ihmisiä ja toivoisin tietenkin, että kärsimystä olisi vähemmän. Pienenä ihmismuurahaisena toimiminen tulee mielekkäämmäksi, kun antaa luonnon kasvaa, toimia ja elää. Ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa siihen, että estää, kitkee ja myrkyttää sitä. 

Voimme muuttaa kulttuuriamme. Voimme olla rohkeita. Voimme luottaa itseemme eli luontoomme. 

Metsäliike ja Elokapina

Luin Helsingin sanomista uutisen oikeudenkäynnistä Elokapinan ja Metsäliikkeen aktivisteja vastaan. Asia liittyy Länsi-Lapin Kolarissa sijaitsevan Aalistunturin metsähakkuisiin ja Sodankylän Viiankiaavan kaivoshankkeeseen. Aktivisteja syytetään niskoittelusta poliisia vastaan ja hallinnan loukkauksesta.

Tunsin ihan valtavaa tyhjyyttä. 

Ei ole mielestäni epäilystäkään, etteikö aktivistit olisi oikealla asialla. Me kaikki olemme tässä ajassa kiitollisia historiamme rohkeille ihmisille, jotka eivät ole taipuneet, vaan taistelivat muutoksen eteen. Sairaanhoitajan mielenmaisemassa näen aktivistit valkosoluina kamppailemassa hirveää taudinaiheuttajaa vastaan. 

Olin hyvin ilahtunut, kun luin mielenosoittajien tueksi pidetyn joukkorahoituskampanjan keränneen 22 000 euroa alle kahdessa vuorokaudessa. Tyhjyyteen syntyi pieni toivon kipinä.

Tyhjyyden tunteeni on epätoivon tunne. Epätoivo siitä ristiriidasta, että itse olen osa tätä taudinaiheuttavaa mekanismia ja en haluaisi olla. Kulutan luonnonvaroja enemmän kuin pitäisi. Käytän laitteita, joiden vuoksi maaperästä louhitaan metalleja. En vieläkään ole se talvipyöräilijä, joka haluan olla, vaan autoni käynnistyy pihassa liian usein. Istun täällä toipumassa työviikosta toimintakyvyttömänä. Lamaantuneena vain seuraan uutisista, kun toiset laittavat itsensä likoon, jotta me kaikki pelastuisimme.

Osa rahoistani valuu edelleen tautikasvaimen mekanismin pyörteisiin. Voisin havahtua tähän. Voisin valita valuttaa ne myös näiden rohkeiden ihmisten oikeudenkäyntikuluihin. Voisin edes viestiä näin näille taistelijoille, että olen heidän puolellaan. 

Tyhjyyden tunnetta voisi tosiaan hoitaa muullakin tavoin, kun ostoskeskuksen mainosvaloenergiaan vajoamisella tai sokerikyllästyksellä tai uppoamalla somehuuruihin. En syytä meitä ihmisiä ketään siitä, että koemme voimattomuutta toimia toisin kuin tiedostaisimme olevan hyväksi meille. 

Mutta joukkorahoituskampanjaan osallistumalla voimme antaa tukemme. Kaikki mikä säästää koskematonta luontoa on oikea teko. Tyhjyyden tunne voisi täyttyä toivosta.

Olisi ihanaa, jos ihmiskunnalla olisi kyky säädellä itseään siten, että se oppisi toimimaan osana elinvoimaista planeettaa. On harvinaisempaa, mutta tiedetään tapauksia, joissa syöpäkasvain kehossa on rauhoittunut. Solut ovat alkaneet taas toimia systeemissä siten, että kaikki virtaa ja keho toimii. 

Nyt piirrän itselleni kartan, jonka avulla hahmotan reittini. Haluan löytää paikkani osaksi valkosolujen porukkaa.

Muistan tämän hetken ikuisesti!
Pysähdyimme katsomaan metsää ja saimme kokea kaiken kauneuden.

Tie levottomuudesta ulos löytyy itsestä

Tänään oli hankala aamu. Olin vailla keskittymiskykyä levottomalla mielellä. Poukkoilin jonkin aikaa turhautumisen syövereissä, menin keittämään teetä, selasin puhelinta, koitin tarttua asioihin. Kaikki tuntui edelleen hankalalta.  

Yritin kirjoittaa runoa. Paperille syntyi alku: “Sisälläni on jänis”.  

Kirjoittamisen flow ei tästä (lupaavasta?) alusta auennut. 

Kirjoitin kysyen itseltäni: “Mitä minun tulisi tehdä?”. Paperille kirjoittui sanat samalla hetkellä: “Mene ulos luontoon!”. 

Jäin vielä vitkuttelemaan ja sitten syntyi lisää tekstiä: “NYT HETI!”. 

Lähdin.

Menin ihanaan lähimetsään, vain odotin. Ja niin kalibroiduin sellaiseen tilaan, jossa minun oli helpompi olla.  

Voiko tämä olla näin yksinkertaista? Minun ei tarvinnut kelata mitään mielessäni, tajuta mitään, suorittaa mitään, ottaa mitään lääkettä.

Piti kävellä metsään ja olla.

En tarvinnut tekoälyä kertomaan tätä. Vastaus löytyi itsestäni.