Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.

Alkupisteiden paikantamista

Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. 

No, tässä muutama esimerkki, joihin olen kiinnittänyt huomiota, toisissa. Ja ai että kun se onkin niin ihanaa huomata kaikenlaista niissä toisissa ihmisissä! Mutta sitten rohkeasti pohdiskelin, että voisiko olla niin, etten ole poikkeus. Voisiko minun olla mahdollista kääntää katseeni pois toisista ja havainnoida tätä samaa ilmiötä itsessäni?

Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä  haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä. 

Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin. 

Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää. 

On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!

Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Rakastuin Sam Harrisin Waking up-meditaatioappiin

Sisälleni aukeaa tilaa.

Päivääni tulee lisää aikaa.

Koen olevani turvassa enemmän (ajatusteni ja tunteideni syöksykierteestä.)

Lasten riidellessä, suustani kuuluu neuvokkaampia, lempeämpiä lauseita.

Huomaan lasteni kuuntelevan minua.

Miten helppoa!

Miten tavallista! 

Miten uskomattoman ihmeellistä! 

Minussa tapahtuu vähemmän ja samaan aikaan koen olevani paljon enemmän.

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.

Joaquin Phoenix ja anteeksianto

Viime yönä oli jaettu Oscarit. Lueskelin niistä iltapäivälehtien viihdeuutisista ja Joaquin Phoenixin puhe liikutti. Palasin pohtimaan hänen sanojaan pitkin päivää, koska tarvitsin apua. Puheessa oli paljon hyvää sisältöä, mutta erityisesti näitä lauseita pyörittelin mielessäni: "Olen ollut renttu koko elämäni ajan, olen ollut itsekäs. Olen ollut toisinaan julma, vaikea työkaveri ja olen kiitollinen, että niin moni tässä huoneessa on antanut minulle toisen mahdollisuuden. Uskon, että olemme silloin parhaimmillamme kun tuemme toinen toisiamme. Ei silloin kun suljemme toisemme pois vanhojen virheittemme takia, vaan kun autamme toisiamme kasvamaan. "

Sain tänään kuulla kuinka minulle tärkeästä ihmisestä oli puhuttu todella ikävästi. Olen tuntenut tämän tärkeän tyypin jo vuosia ja hän on yksi eniten arvostamiani ihmisiä. Oikeudenmukainen, lempeä ja toimii uupumatta omien arvojensa mukaisesti yrittäen tehdä maailmasta paremman paikan. Hän uskaltaa kulkea omaa tietään järkähtämättömästi ja ottaa silti toiset huomioon. Raivostuin kuullessani ilkeitä sanoja. Raivon tunne kaihersi rinnassa ja mieli alkoi keittää draamasoppaa. Mitä sanoisin kenellekin ja kuka ja mitä ja missäkin jne ja blaah. Uppouduin täysin ikäviin ajatuksiini. Täysin.

Lasten huomion vaatiminen alkoi aiheuttaa tiedostamattomia ärähdyksiä ja siinä kohtaa vasta havahduin. Ihan kuin olisin jämähtänyt istumaan palavalle tuolille! Toimin täysin autopilotilla ja viisaat lapset vaistosivat tietenkin aikuisen poissaolon. Ylös tuolilta! Sain tilaa tarkkailijan ja draamamielen väliin. Sain kiinni ajatuksesta, että mieli saa rauhassa olla suruissaan, loukattu ja vihainen. Sallin sen. Ok. Tuoli palakoon rauhassa. Minun ei tarvi istua siinä. Ja jollakin ihmeen kaupalla pelkästään tämä pieni avuton oivalluksenyritelmä rauhoitti tilannetta niin paljon, että pysyin järjissäni = lähdettiin lasten kanssa kirjastoon ja meillä oli kivaa.

Raivo ja kiukku paloivat loppuun kohtalaisen nopeasti. Minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa vähän tilaa. Joaquin Phoenixin synninpäästö sai minut muistamaan kuinka herkästi itsekin väsyneenä olen lukemattomia kertoja puhunut ihmisistä todella pahasti. Olen purkanut omaa pahaa mieltäni, ollut heikoilla. Joskus myös olen ollut vain ilkeä ja julma. Olen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on joskus ollut armollinen minulle ja ohittanut virheeni, antanut anteeksi ennen kuin olen koskaan ymmärtänyt edes anteeksi pyytää. Oli ilkeiden sanojen syynä mitä tahansa (en saa sitä koskaan varmasti tietää), tärkeintä on antaa anteeksi. Se tuntui jopa helpolta muistaessani olla kiitollinen omien virheideni anteeksi saamista. Mokaamme kaikki. Meidän on muistettava olla armollisia ja toistemme puolella. Antaa anteeksi, vaikkei kukaan ymmärtäisi pahoillaan ollakaan.

Eikä se ole alistumista vääryyksien edessä. Omasta rauhasta nousee myös oma voima ja viisaus toimintaan. Ja sinne rauhantilaan voi kuvitella jumalaisen Joaquinin nyökkäilemään hyväksyvästi.

Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Unettomuutta ja yhteyden kokemista

Viime päiviin en ole saanut lainkaan mahtumaan aikaa kirjoittamiselle. Olen kokenut olevani hukassa ärtymyksen, väsymyksen ja turhautumisen aallokoissa. Välillä laineet vähän rauhoittuvat, mutta en osaa suunnata vedestä rannalle. Juutun kellumaan paikoilleni. Aika kuluu, päivät menevät ja minä kellun ja taas pyristelen. Ajatus joogamaton avaamisesta lamaannuttaa.

Viime yön nukuin ulkona teltassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin varma, että nukkuisin kuin tukki. Olin laamantuneista viime viikoista huolimatta nukkunut ainakin kohtalaisen hyvin ja ulkona nukun yleensä ihan huikean syvää ja vahvistavaa unta. Mutta nyt valvoin ja valvoin. Saatoin torkahtaa ja herätä. Mieleni kelasi sitkeästi vastenmielistä draamaa ihmissuhteisiin liittyen. Mutta välillä unen ja valveen rajamailla sain levätä hetken mieleni synkästä tarinasta ja koin uskomattoman sulautumisen tunteen luonnon kanssa.

Puiden ääni tuulen liikutellessa niitä ja se uskomaton äänimaailma, jonka linnut luovat. Luulisin, että metsä hiljeni vain pariksi tunniksi joskus puolen yön jälkeen. Maan elävyys, elävien olentojen mieletön määrä, kasvien ja eläinten energia, kaikki kuhina ja voima, minä yhteydessä kaikkeen muuhun, ääniin, tähän maapallon pinnan kuhinaan ja liikkeeseen. Mikä ihana tunne, vaikka se kestikin vain hetken aikaa.

Se palautti kuitenkin mieleeni henkilökohtaisen kokemuksen jostakin mielettömän suuresta voimasta, jumalasta, rakkaudesta, armosta, luojasta, hengestä... en ole osannut nimetä sitä. Se oli lohduttava, pyyteettömästi rakastava ja taas lohduttava voima, joka sai minut uskomaan, että kaikki oli ihan hyvin, juuri niin kuin pitikin ja oikeasti ei ole mitään hätää, vaikka suruni ja ahdistukseni oli silloin kuristava. Se sai minut tuntemaan hyvin lohduttavalla ja rakastavalla tavalla, että olin turvassa, että kaikki olivat oikeasti turvassa.

Koin tämän voiman yllättäen ja ihan pyytämättä kävellessäni metsässä kerran. Olin lukenut Suomen kuvalehdestä järkyttävän artikkelin todellisuudestamme. Aihetta en halua edes mainita, niin pahasti se musersi uskoni koko elämään ja syöksi minut jonnekin omien ahdistusteni helvettiin. Lähdin metsään, koska en muutakaan keksinyt ja koin tämän eheyttävän tunteen yllättäen. Lohduntuoja, mikä se olikin, tuntui olevan jollakin tavalla erillään minusta, mutta minä olin siinä.

Tunsin taas yhteyden viime yönä kärvistellessäni unettomuuden ja mielen draaman keskellä. Nyt vain pohdin, että voisinko kokea tämän ihanan syvän yhteyden tunteen myös ilman sen vastaparia, ahdistavaa erillisyyteen tai itsekeskeisyyteen hukkumista. No, olen liian väsynyt valvomisesta pohtimaan mitään enempää. Asioiden rauhaan jättäminen on oivalluksistani ihanin. Varsinkin kokemukset jostakin pyhästä, elämää suuremmasta, niistä ei oikein ole hyödyllistä puhua, ne vain ovat siellä jossakin olemassa, eikä toisia saa niitä sanoilla ymmärtämään.

Pyysin aamuyöllä ajatuksissani, että ota minusta tämä viha ja katkeruus pois ja anna minun nukkua. En tiedä kenelle kohdistin sanani, mutta pyyntöni toimi. Nukahdin lopulta kunnolla. Kunnes tyttäreni heräsi klo 5.15 valoisuuteen ja herätti minut innoissaan: "Äiti, nyt on aamu! Me nukuimme teltassa koko yön! Ihan niin kuin Ryhmä Haukin!" Silmäluomeni aukenivat väkivalloin. Mikä ilo ja energia vieressäni, ihana lapseni. Ja minä yhtä kuin kolotus, sydämentykytys, särky ja mikä vielä. Mikä ihana elämä, sekoitus kaikkea mahdollista <3

Kaksi joutsenta

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki olla anna
Äärellä veden tumman

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki levätä anna
tumman veden vieressä

Oikean puoleista polkua, tumman korven poikki
Luulin voivani nojata suuren männyn suojaan
Mutta se oli synkkä ja tahtoikin minulle pahaa
Vahvisti minussa sen mitä eniten pelkään

Saavuimme tummalle lammelle
kannoin sinua
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta odotti meitä

Vasemman puoleista polkua kävin koivumetsän läpi
Kuinka olinkaan heleässä valossa
ja tiesin kulkevani turvassa, enkä enää pelännyt mitään
Kuljin eri polkua koivupuut turvanani
Kuinka ne vaalivatkaan minun oikeuttani olla olemassa
kantaa sinua

Uudestaan saavuimme tummalle lammelle
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta olivat käyneet nukkumaan

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun turvassa olla anna
äärellä tumman veden

Jalkani jo väsyivät kesken yhteisen matkan 
Kuinka hyvä olikaan 
kun nostit syliisi, katsoimme silmiin toisiamme
kävimme yhdessä tämän matkan

Olen samaa, 
olen yhtä,
puiden, veden, toisen kanssa
Voi miten pelkäsin ettei tämä olisikaan totta
Että olisinkin vajoamassa vääristyneeseen paikkaan
ulottumattomiin kaiken järjen

Silloin olit siinä, äärelläni
En ollut koskaan ollut yksin
En ollut nytkään yksin
Olin metsä, sen puut, lapseni, itseni, lampi, sateen tuoksu
Olin turvassa
ja olin kaikki tämä

Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.

Mieli kuin imetys

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin muut. Olin nukkunut yön hyvin, mikä ihana tunne! Mieleni aloitti nopeasti pyörittelemään asioita. Seuratessani sen liikkeitä, koin oikeasti mieleni kuin työkaluksi, ruumiinosaksi vai kuinka sitä nyt kutsuisi. Nyt tulee todella outo vertaus, mutta tulkoon. Koin, että mieli on kuin rinnat, joilla imetetään vauvaa.  Tai paremminkin imetys tapahtumana. Keskeisen tärkeä ominaisuus ihmisessä, jota ilman oltaisiin kuoltu aikoja sitten sukupuuttoon. Niin luonnollinen, helppo, ihana juttu ja samaan aikaan sen voi joku toinen kokea luonnottomaksi, vastenmieliseksi ja se voi olla todella vaikeaa tai mahdotonta eri syistä.

Imetys tapahtuu ilman, että tarvitsee opetella kuinka maito valmistetaan. Tarvitsee osata toimia osana kokonaisuutta äiti-vauva ja antaa asioiden tapahtua. Toisille se käy helposti, toisilla se ei onnistu. Mieli sama juttu. Kontrolli ja hallinta ei toimi. Antautuminen ja tapahtumien luonnollisen kulun salliminen luo tilan mahdollisuudelle onnistua. Ja haluaisin mieleen suhtauduttavan samanlaisella lempeydellä kuin imettämiseen. Näiden yksinkertaisten asioiden äärellä voi kuitenkin tuntea itsensä niin neuvottomaksi ja hauraaksi. Varsinkin jos joutuu vertailtavaksi toisiin omasta tai toisten toimesta.

Mielen automaattisesti suoltamat ajatukset ovat olleet pitkään minulle vihollinen. Olen ollut tietoinen niiden kaappaamasta vallasta, mutta kaikista joogaharjoituksista ja meditaatiotekniikan harjoituksista huolimatta olen ollut yleensä aseeton. Ajatukseni ovat pystyneet arvaamatta kaatamaan minut. Saatan alkaa suremaan, itkemään, ahdistumaan, häpeämään, katumaan, ties mitä, varoittamatta. Lannistuneena ja häpeää tuntien olen vertaillut itseäni toisiin miettien miksi minä reagoin tietyllä tavalla, miksi muut eivät.

Luulen, että käänteen tekevää minulle on ollut oivaltaa jonkinlainen rentous ja luottamuksen kokeminen siihen, että minun ei tarvitse taistella ajatuksiani vastaan. Vaan voin luottaa siihen, että ne muuttuvat itsestään kunhan teen harjoitukseni toisaalla elämässä. Ja harjoitus ei tarkoita vain asanoihin vajoamista joogamatolla, vaikka sekin on minulle tärkeää. Päivät ovat täynnä tilanteita, joissa voi harjoitella rentoutumista, sallimista, lempeyttä, armollisuutta. Etenkin kaikkien epäonnistumisten ja raivareiden jälkeisissä synkissä vesissä voi opetella rakastamaan itseään juuri sellaisena surkeana, nolona ja epäonnistuneena.  Ei tarvitse ymmärtää analyyttisesti kuinka se tapahtuu ja missä se tapahtuu. Mieleni tapahtuu minussa ja on minulle tärkeä työkalu, se riittää. Kuin jalat, joilla kävelen. Kuin silmät, joilla katselen. Kuin rinnat, joilla ravitsen uuden elämän alkua.

Kuten viime päivien pääsiäisenvieton juhlistamisessa suvun kesken saatoin huomata, en voi huijata itseäni. Mieleni on epämiellyttävän rehellinen minulle. Se saattaa eri keinoin minut olennaisten asioiden äärelle, jos vain uskallan hieman ravistella ja katsoa eri suunnista mieleni ilmiöitä. Se pakottaa siis asioiden äärelle, mutta ei ratkaise niitä puolestamme. Jos haluamme pitää mielemme hyvänä työkaluna elämän verstaassa, meidän on jollakin tapaaa syytä antautua sen edessä, silloin emme enää ole sen vallassa, vaan teemme yhteistyötä. Luulen, että voimme aina luottaa sen ilmiöihin. Mieli ei ole oikeassa ja totuus, mutta se ilmentää meille asioita, kertoo meille tarinoita todellisuudesta, tarvitsemme sitä.

Varovainen aavistus miksi mieleni suuttui ja alkoi syytää kaikkia muita aikuisia kohtaan syytöksiä siitä, etteivät osaa olla lasten seurassa. Uskon kantavani paljon pelkoa ja häpeää omaa aikuisuuttani, vanhemmuuttani ja äitiyttäni kohtaan. Pelkään hallinnan menettämistä ja paljastumista kuinka neuvoton ja keskeneräinen olen. Haluaisin tai olen halunnut nimittäin luoda sellaisen kuvan itsestäni, että olen oikea superäiti, joka on oivaltanut vaikka mitä salaisuuksia tässä kiireisessä ajassa, jossa ihmiset ovat kadottaneet kykynsä olla vanhempia. Mieleni varjeli vielä tätä vääristyneeksi muuntunutta kuvaa itsestäni. Se halusi suojella.

Nyt, kun suloisen moninaisia ajatuksia tehtailevan mieleni kanssa yhteistyössä olen miettinyt tällaista vaihtoehtoa, tuntuu kuin jotain olisi taas murtunut hyvällä tavalla. Tuntuu kuin olisi tullut tilaa sisälläni, ei tarvitsisi kannatella jotain haitallista. Ja aina kun energiaa vapautuu jostakin, mikä on käynyt turhaksi, voi sitä alkaa suunnata rakentaakseen jotain uutta. Ehkä tämä superäiti-uskomus oli minulle tarpeellinen vielä hetki sitten. Nyt on aika luopua siitä.