Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.