Korkea magia

Olen lukenut viime aikoina Korkea magia - kirjaa, jonka on kirjoittanut Damien Echols ja suomentanut Matti Rautaniemi. Pitkästä aikaa minulla on sellainen lapsenomainen innostunut fiilis. Käsilläni on kirja, joka poikkeaa valtavirrasta. Damien Echolsin ajatuksia on hyvin mielenkiintoista lukea. Hänen myötätuntonsa ja ystävällisyytensä on koskettavaa. En tiedä kuinka monta ihmistä on hänen tilanteessaan selviytynyt hengissä. Hän oli ja eli tuomittuna kuolemaan 18 vuoden ajan vankilassa ja puolet tästä ajasta eristyssellissä. Olisi hyvin ymmärrettävää, että vapauduttuaan vankilasta, jossa hän oli ollut syyttömänä, hän olisi suistunut raiteiltaan tai vähintäänkin katkeruuteen. Sen sijaan hän vaikuttaa huokuvan hyvyyttä ja se jo pelkästään tuntuu maagiselta. Magia sanana tuntuu minulle vieraalta, mutta lukiessani Damienin ajatuksia magiasta, saan kiinni ilmiöistä, joista hän puhuu. Samalla saan yhteyden lapsuuden minääni, joka haki kirjastosta Noidan käsikirjan ja notkui rajatieto-hyllyllä toivoen löytävänsä oikean noidan käsikirjan. Damien opettaa mm. tietoisuustaitoharjoituksia ja meditaatiotekniikoita. Hän puhuu tietoisen mielemme ulottumattomissa olevista ihmisyyden osistamme. Hän sanoittaa ne eri tavalla mihin olen tottunut ja samalla herättelee erilaista näkökulmaa. Se tuntuu virkistävältä. Erityisesti tällä hetkellä minua kiinnostaa hänen ajatuksensa visualisoinnista. Olen intuitiivisesti käyttänyt visualisointia suojatakseni mielenrauhaani. Kuvittelen ympärilleni läpäisemättömän kuplan, kuin lasista, mutta särkymättömän. Kuvittelen siihen osuvan ulkopuolelta tulevat ajatukset ja tunnetilat väreinä tai pieninä kuvina. Kiinnitän huomioni niihin ja samalla oma tunnetilani ja rauhani säilyy.

Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Joaquin Phoenix ja anteeksianto

Viime yönä oli jaettu Oscarit. Lueskelin niistä iltapäivälehtien viihdeuutisista ja Joaquin Phoenixin puhe liikutti. Palasin pohtimaan hänen sanojaan pitkin päivää, koska tarvitsin apua. Puheessa oli paljon hyvää sisältöä, mutta erityisesti näitä lauseita pyörittelin mielessäni: "Olen ollut renttu koko elämäni ajan, olen ollut itsekäs. Olen ollut toisinaan julma, vaikea työkaveri ja olen kiitollinen, että niin moni tässä huoneessa on antanut minulle toisen mahdollisuuden. Uskon, että olemme silloin parhaimmillamme kun tuemme toinen toisiamme. Ei silloin kun suljemme toisemme pois vanhojen virheittemme takia, vaan kun autamme toisiamme kasvamaan. "

Sain tänään kuulla kuinka minulle tärkeästä ihmisestä oli puhuttu todella ikävästi. Olen tuntenut tämän tärkeän tyypin jo vuosia ja hän on yksi eniten arvostamiani ihmisiä. Oikeudenmukainen, lempeä ja toimii uupumatta omien arvojensa mukaisesti yrittäen tehdä maailmasta paremman paikan. Hän uskaltaa kulkea omaa tietään järkähtämättömästi ja ottaa silti toiset huomioon. Raivostuin kuullessani ilkeitä sanoja. Raivon tunne kaihersi rinnassa ja mieli alkoi keittää draamasoppaa. Mitä sanoisin kenellekin ja kuka ja mitä ja missäkin jne ja blaah. Uppouduin täysin ikäviin ajatuksiini. Täysin.

Lasten huomion vaatiminen alkoi aiheuttaa tiedostamattomia ärähdyksiä ja siinä kohtaa vasta havahduin. Ihan kuin olisin jämähtänyt istumaan palavalle tuolille! Toimin täysin autopilotilla ja viisaat lapset vaistosivat tietenkin aikuisen poissaolon. Ylös tuolilta! Sain tilaa tarkkailijan ja draamamielen väliin. Sain kiinni ajatuksesta, että mieli saa rauhassa olla suruissaan, loukattu ja vihainen. Sallin sen. Ok. Tuoli palakoon rauhassa. Minun ei tarvi istua siinä. Ja jollakin ihmeen kaupalla pelkästään tämä pieni avuton oivalluksenyritelmä rauhoitti tilannetta niin paljon, että pysyin järjissäni = lähdettiin lasten kanssa kirjastoon ja meillä oli kivaa.

Raivo ja kiukku paloivat loppuun kohtalaisen nopeasti. Minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa vähän tilaa. Joaquin Phoenixin synninpäästö sai minut muistamaan kuinka herkästi itsekin väsyneenä olen lukemattomia kertoja puhunut ihmisistä todella pahasti. Olen purkanut omaa pahaa mieltäni, ollut heikoilla. Joskus myös olen ollut vain ilkeä ja julma. Olen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on joskus ollut armollinen minulle ja ohittanut virheeni, antanut anteeksi ennen kuin olen koskaan ymmärtänyt edes anteeksi pyytää. Oli ilkeiden sanojen syynä mitä tahansa (en saa sitä koskaan varmasti tietää), tärkeintä on antaa anteeksi. Se tuntui jopa helpolta muistaessani olla kiitollinen omien virheideni anteeksi saamista. Mokaamme kaikki. Meidän on muistettava olla armollisia ja toistemme puolella. Antaa anteeksi, vaikkei kukaan ymmärtäisi pahoillaan ollakaan.

Eikä se ole alistumista vääryyksien edessä. Omasta rauhasta nousee myös oma voima ja viisaus toimintaan. Ja sinne rauhantilaan voi kuvitella jumalaisen Joaquinin nyökkäilemään hyväksyvästi.

Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.