Tunnisteet

Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. toukokuuta 2022

Nauha sukupolvien ketjussa

 


Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden


Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää


Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen


Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta




Juhannusyö joskus
Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti




Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Sanat vaikeita

yhdessä


Miten minusta tuli yhtäkkiä sanaton?

Halusin kirjoittaa kaiken tarkasti ylös lapsiani varten
Kertoa näistä oudoista ajoista, jolloin isovanhempien sylit katosivat olemasta
Unohdin kaiken
Sanat kuolivat


Ja kun ne heräsivät taas uuteen syntyyn
Muistin
Kuinka ihana onkaan toinen ihminen
Miten ihmeellistä että olemme olemassa
Miten se onkaan, kuin pieni taivas, kun saa astua toisen kotiin



lauantai 29. helmikuuta 2020

Don't talk muru (rakastan sua)

parisuhde
Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Oma tila

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3


maanantai 6. toukokuuta 2019

Parhaita hetkiä ja hoitotyötä


Pääsin työssä ollessani todistamaan mitä kauneinta hetkeä. Sairastuneen ihmisen äärelle oli kokoontunut joukko ihmisiä viettämään aikaa yhdessä. He lauloivat ja soittivat sekä antoivat oven huoneeseen olla auki, jotta kaikki muutkin ihmiset hoivakodissa pääsivät osaksi heidän hetkeään. En tavannut ketään näistä ihmisistä. Työskentelin samalla osastolla, mutta toisten ihmisten kanssa. Silti, heidän läsnäolonsa säteili koko osastoon.

Mieleeni palasi myös eräs joulu sairaalassa, jolloin erään potilaan kotiutuminen ei onnistunutkaan. Hän oli kolmen hengen huoneessa ja hänen perheensä kysyi saisivatko he hieman soittaa ja laulaa huoneessa joululauluja. Muut potilaat antoivat luvan. Ovi jätettiin auki käytävään ja muiden potilaiden toiveiden mukaan avattiin ovet heidän huoneisiinsa. Saimme kuunnella iltavuorossa kauniita joululauluja. Minun tehtäväni oli arvioida huoneessa olevien toisten potilaiden jaksamista, koska he eivät ehkä kehtaisi pyytää musisoivia vieraita lopettamaan. Mennessäni näiden potilaiden luo, heidän mielialansa oli tavallista korkeammalla. He nauttivat elävästä musiikista täydestä sydämestään. Vieraat toivat ikimuistoisen joulun koko osastolle.

Tällaiset hetket ovat parhaita. Ihmiset eivät varmasti ymmärrä täysin millainen voima heidän läsnäolollaan, laulullaan ja soitollaan on. Se on kuin loitsujen laulamista ilmoille. Oli ihminen sitten vanhuuden haurastuttama tai sairauden koettelema, toisten ihmisten esittämä musiikki luo kuin säröjä henkisiin seiniin, joista valo pääsee taas kajastamaan hämärään huoneeseen. Muistatteko kuinka ihmeellinen on elämä, kuinka ihmeellinen ihminen, kuinka ihmeellistä että me olemme yhtä, valo puhuu.

Sairaala- ja hoivakotiympäristöissä pystyy todella arkisilla teoilla omaiset ja ystävät kohottamaan tunnelmaa. Vain saapumalla, läsnäololla, ruokailussa auttamisella, ulkoilemalla yhdessä tai kampaamalla apua tarvitsevan hiuksia, lukemalla ääneen. Tavalliset asiat ovat kaikkein ihmeellisimpiä. Surua ja kärsimystä ei voi poistaa tai ratkaista. Antaa sen olla läsnä siinä, mutta ollaan mekin. Tehdään niitä pieniä asioita, jotka ovat kaikkein suurimpia.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Hyvin laahustettu päivä


Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

torstai 18. huhtikuuta 2019

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

hidas elämä jooga
Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä
Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Leikkirauha

piirros tuoli kettu

Rakastan sitä, kun lapset saavat olla vapaasti ja rennosti puuhiensa parissa. Tämä ei tarkoita sitä, että saavat käyttäytyä miten lystäävät, vaan ettei aikuinen jatkuvasti yritä kontrolloida ja ohjata mitä tapahtuu. Epäjärjestys, sotkut ja vahingot saavat tapahtua ja sitten ne siivotaan kun ehditään. Pidän piirustusvälineet pöydällä lasten saatavilla aina ihan kotimme keskiössä. Siihen sitten poiketaan taiteilemaan kaikenlaista pitkin päivää. Lapset tykkää tietenkin puuhailla siellä missä aikuisetkin on.

Muistan omasta lapsuudestani lannistavat aikuisten jutut: "mustekynillä ei saa piirtää", "lyijykynällä ei saa värittää", "tusseja ei käytetä kuvaamataidon tunneilla", "olisit voinut värittää vähän enemmän." Teen kaikkeni, etten väsyneenä kiukuissanikaan toista vastaavia lausahduksia. Annoin kyllä tarpeellista palautetta tuoliin piirtämisestä. Pikkuiseni päivitteli itsekin, että kuinkas nyt näin oli mennyt vahingossa tuo kettu tuohon syntymään. Olin salaa iloinen. Enkä ole halunnut kettua siitä vielä pois pestä. Niin hieno kettu!