Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan.
Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.
Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.
Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.
