Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.

Peilikuvani

Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan

Laulu hoitaa

Oi miten rakastankaan taas hoitotyötä! Tein eilen yllättäen iltavuoron tuttuun paikkaan, jossa asiakkaina on pääasiassa vanhoja ihmisiä. Tapasin taas uusia hoitajia, joiden kanssa heti tunsin syntyvän hyvän tuttavuuden. Työvuorosta lähtiessä huudeltiinkin toivotukset näkemisistä. Työpäivä ei tuonut mitään tiukkoja haasteita eteen. Kerrankin sai aikalailla vain keskittyä pelkästään ihmisiin ja kulloiseenkin hetkeen.

Erään naisen kanssa laulettiin yhdessä vielä illan päätteeksi Pieni tytöntylleröinen ja Nuoruustango. Hän ei osannut sanoa mitä haluaisi laulaa, joten odotin mitä nousee mieleeni ja aloitin rohkeasti. Tunne oli huikea, kun nainen tunsi laulut ja lauloi mukana. Paras hetki työurallani pitkään aikaan.

Lapsuudenkodissani laulettiin todella vähän. Seurakunnan päiväkerhossa varmaankin ensimmäisen kerran olen päässyt enemmän laulamaan. Koulussa koin nopeasti, että en osaa laulaa. Suuren osan elämästäni olen pitänyt laulamista syrjässä. Esikoiselle kyllä lauloin paljon unilauluja. Silloinen puolisoni sanoi kerran kuunneltuaan unilaulua, että laulan kauniisti. Se tuntui ihanalta kuulla ja on hyvä muisto, vaikka arvelinkin silloin, ettei se voinut olla totta.

Muistisairaiden ihmisten hoitotyötä tehdessäni pääsin välillä hyviin koulutuksiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt laulamiseen liittynyt koulutushetki. En valitettavasti ole enää varma kouluttajan nimestä, vaikka muistankin hyvin hänen energiansa ja opetuksensa. Hän sai itseään laulutaidottomana pitävän hoitajankin rohkaistumaan laulamaan ihmisten kanssa. Onneksi työskentelin silloin osana työyhteisöä, jossa arvostettiin vahvasti ihmisten kanssa yhdessä laulamista ja asiakkaat mielellään osallistuivat laulutuokioihin. Muistisairaudet jättävät laulutaidon usein runtelematta. Laulamalla on mahdollisuus löytää yhteys ja ilo. Oli ihanaa oppia siitä.

Laulamisen merkityksen oivaltamisessa vaikutti suuresti Selma Vilhusen elokuva Laulu. Olen katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Pidän elokuvan kansia kodissani hyllyssä niin, että näen ne aina ja niissä Jussi Huovisen vahvat ja viisaat kasvot. Kuuntelen hänen laulujaan yhdessä lasten kanssa välillä. Ne välittävät jotakin ikiaikaista voimaa. Rakastan elokuvaa! Elokuvassa laulettu Etähäll' on mun emoni on käsittämätön voimassaan. Ilman elokuvaa en olisi ehkä koskaan kuullutkaan sitä. Olen laulanut sitä viime vuosina paljon.

Kotini ei siis enää ole lauluton. Teen parhaani vahvistaakseni ja välittääkseni laulamisen voimaa ja taikaa. Hyödynnän sitä tilaisuuden tullen juuri arkisissa tilanteissa. Muistisairaiden ihmisten kanssa, etenkin jos hoidan vuodepotilaana jo olevaa ihmistä, laulan hänelle hiljaa. Siten luon yhteyttä välillemme ja turvallisuuden tunnetta. Omaiset yleensä tietävät rakkaidensa lempilaulut ja hoitaja voi hakea intuitiollansa myös oikeaa laulua. Eilen se onnistui minultakin!

Mieli kuin imetys

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin muut. Olin nukkunut yön hyvin, mikä ihana tunne! Mieleni aloitti nopeasti pyörittelemään asioita. Seuratessani sen liikkeitä, koin oikeasti mieleni kuin työkaluksi, ruumiinosaksi vai kuinka sitä nyt kutsuisi. Nyt tulee todella outo vertaus, mutta tulkoon. Koin, että mieli on kuin rinnat, joilla imetetään vauvaa.  Tai paremminkin imetys tapahtumana. Keskeisen tärkeä ominaisuus ihmisessä, jota ilman oltaisiin kuoltu aikoja sitten sukupuuttoon. Niin luonnollinen, helppo, ihana juttu ja samaan aikaan sen voi joku toinen kokea luonnottomaksi, vastenmieliseksi ja se voi olla todella vaikeaa tai mahdotonta eri syistä.

Imetys tapahtuu ilman, että tarvitsee opetella kuinka maito valmistetaan. Tarvitsee osata toimia osana kokonaisuutta äiti-vauva ja antaa asioiden tapahtua. Toisille se käy helposti, toisilla se ei onnistu. Mieli sama juttu. Kontrolli ja hallinta ei toimi. Antautuminen ja tapahtumien luonnollisen kulun salliminen luo tilan mahdollisuudelle onnistua. Ja haluaisin mieleen suhtauduttavan samanlaisella lempeydellä kuin imettämiseen. Näiden yksinkertaisten asioiden äärellä voi kuitenkin tuntea itsensä niin neuvottomaksi ja hauraaksi. Varsinkin jos joutuu vertailtavaksi toisiin omasta tai toisten toimesta.

Mielen automaattisesti suoltamat ajatukset ovat olleet pitkään minulle vihollinen. Olen ollut tietoinen niiden kaappaamasta vallasta, mutta kaikista joogaharjoituksista ja meditaatiotekniikan harjoituksista huolimatta olen ollut yleensä aseeton. Ajatukseni ovat pystyneet arvaamatta kaatamaan minut. Saatan alkaa suremaan, itkemään, ahdistumaan, häpeämään, katumaan, ties mitä, varoittamatta. Lannistuneena ja häpeää tuntien olen vertaillut itseäni toisiin miettien miksi minä reagoin tietyllä tavalla, miksi muut eivät.

Luulen, että käänteen tekevää minulle on ollut oivaltaa jonkinlainen rentous ja luottamuksen kokeminen siihen, että minun ei tarvitse taistella ajatuksiani vastaan. Vaan voin luottaa siihen, että ne muuttuvat itsestään kunhan teen harjoitukseni toisaalla elämässä. Ja harjoitus ei tarkoita vain asanoihin vajoamista joogamatolla, vaikka sekin on minulle tärkeää. Päivät ovat täynnä tilanteita, joissa voi harjoitella rentoutumista, sallimista, lempeyttä, armollisuutta. Etenkin kaikkien epäonnistumisten ja raivareiden jälkeisissä synkissä vesissä voi opetella rakastamaan itseään juuri sellaisena surkeana, nolona ja epäonnistuneena.  Ei tarvitse ymmärtää analyyttisesti kuinka se tapahtuu ja missä se tapahtuu. Mieleni tapahtuu minussa ja on minulle tärkeä työkalu, se riittää. Kuin jalat, joilla kävelen. Kuin silmät, joilla katselen. Kuin rinnat, joilla ravitsen uuden elämän alkua.

Kuten viime päivien pääsiäisenvieton juhlistamisessa suvun kesken saatoin huomata, en voi huijata itseäni. Mieleni on epämiellyttävän rehellinen minulle. Se saattaa eri keinoin minut olennaisten asioiden äärelle, jos vain uskallan hieman ravistella ja katsoa eri suunnista mieleni ilmiöitä. Se pakottaa siis asioiden äärelle, mutta ei ratkaise niitä puolestamme. Jos haluamme pitää mielemme hyvänä työkaluna elämän verstaassa, meidän on jollakin tapaaa syytä antautua sen edessä, silloin emme enää ole sen vallassa, vaan teemme yhteistyötä. Luulen, että voimme aina luottaa sen ilmiöihin. Mieli ei ole oikeassa ja totuus, mutta se ilmentää meille asioita, kertoo meille tarinoita todellisuudesta, tarvitsemme sitä.

Varovainen aavistus miksi mieleni suuttui ja alkoi syytää kaikkia muita aikuisia kohtaan syytöksiä siitä, etteivät osaa olla lasten seurassa. Uskon kantavani paljon pelkoa ja häpeää omaa aikuisuuttani, vanhemmuuttani ja äitiyttäni kohtaan. Pelkään hallinnan menettämistä ja paljastumista kuinka neuvoton ja keskeneräinen olen. Haluaisin tai olen halunnut nimittäin luoda sellaisen kuvan itsestäni, että olen oikea superäiti, joka on oivaltanut vaikka mitä salaisuuksia tässä kiireisessä ajassa, jossa ihmiset ovat kadottaneet kykynsä olla vanhempia. Mieleni varjeli vielä tätä vääristyneeksi muuntunutta kuvaa itsestäni. Se halusi suojella.

Nyt, kun suloisen moninaisia ajatuksia tehtailevan mieleni kanssa yhteistyössä olen miettinyt tällaista vaihtoehtoa, tuntuu kuin jotain olisi taas murtunut hyvällä tavalla. Tuntuu kuin olisi tullut tilaa sisälläni, ei tarvitsisi kannatella jotain haitallista. Ja aina kun energiaa vapautuu jostakin, mikä on käynyt turhaksi, voi sitä alkaa suunnata rakentaakseen jotain uutta. Ehkä tämä superäiti-uskomus oli minulle tarpeellinen vielä hetki sitten. Nyt on aika luopua siitä.

Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Ruokahetkistä kiukuttelua osa 2

Onneksi otin eilen illalla vielä aikaa kirjoittaa purkaakseni ärtymystäni auki. Tunsin olleeni raskaissa tunnelmissa muutaman päivän. Ärtymys oli noussut helposti pintaan. Harmitti huonot tuuleni, koska saimme pääsiäisen pyhien vuoksi koko perhe viettää rauhassa aikaa yhdessä. En olisi halunnut pilata mukavia päiviä. Enkä ollut saanut kiinni mistään ajatuksesta, joka auttaisi ymmärtämään mikä nyt oli vikana.

Unen voima on yleensä lämmin, turvallinen ja vahva. Usein asiat vain ratkeavat yöunien jälkeen. Tänään uni ei ollut ratkaissut ärtymystäni. Jatkoin sitkeästi suoranaista paasaamista kaikenlaisista aiheista aamiaisen aikana. Puoliso pyysi jo rauhoittumaan ja toivoi puheenaiheen vaihtamista. Miten raivostuttavaa! Miksei se ymmärrä kuinka tärkeää on nyt paasata, tunsin.

Aamun aikana jostain tulvahti mieleeni Mili Kaikkonen. Ihan tyhjästä. Facebookissa aikoinani olin seurannut häntä, kuunnellut Vaiheessa radio-ohjelmaa ja lukenut hänen kirjansa. Siitä oli kuitenkin aikaa jo. Facebook-tilinikin on ollut suljettuna jo pian vuoden. Mutta googlasin nopeasti ja huomasin hänen aloittaneen podcastin. Podcastien kuunteleminen onnistuu samalla kun laittaa pyykkiä kuivumaan ja tiskaa astioita. Olin riemuissani!

Kuuntelin heti kaksi jaksoa. Välillä vedet tulvahti silmiin, välillä vain mieleni lepäsi kuunnellessa. Ihana Mili! Emme ole koskaan tavanneet, mutta saan häneltä aina ihan hirveästi. Ja niin nytkin. Hän kuvasi omaa arkista tilannetta elämässään, joka oli nostanut ärtymyksen pintaan ja miten tilanne oli hänelle auennut ja mitä hän oli siitä ymmärtänyt. Jotain lukkoja mureni itsessäni kuunnellessani Miliä. Tajusin eilisen kiukustumiseni muihin ihmisiin olevan täysin peili omille sävyilleni, uskomuksilleni, etenkin kaikille kielteisille tuntemuksilleni, jotka haluaisin haudata jonnekin.

Pääsiäisen jatkuessa, ison suvun kesken, oli meillä ilo taas tänäänkin kokoontua yhteen ruokailemaan hieman eri kokoonpanossa kuin eilen. Mutta mukanani oli luonnollisesti ihana henkisen kasvun kouluttajani, eli 2-vuotiaani, ei-sanojensa kanssa. Milin podcastin kuunteleminen oli rauhoittanut mieltäni. Erityisesti minua oli koskettanut hänen toteamuksensa siitä, että "ei tietämisen"- tilassa oleminen on yhtä tärkeää kuin "tietämisen"- tilassa oleminen. Annoin itseni suhtautua lempeästi ärtymykseeni ja paasaamiseeni. En tiennyt mistä koko asiassa enää oli kyse. En siis enää tänään kuvitellut syyn ikäviin ruokahetkiini olevan muiden ihmisten käytöksessä, vaikka eilen niin kirjoitinkin. En tiennyt miksi koin asiat niin kuin ne koin. Annoin asioiden vain olla.

Kävimme pöytään syömään. Tyttäreni ilmoitti taaperon itsevarmuudella, ettei ollut tulossa ruokailemaan kanssamme. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota. Hän leikki leikkejään. Kävin muutaman kerran ehdottamassa, että tulisi syömään, mutta ei. Aikuiset puhuivat asioitaan, puolisoni oli rennosti eikä kiinnittänyt huomiota tilanteeseen erityisemmin. Kaikki käyttäytyivät juuri niin kuin olin eilen kirjoittanut, että toivoisin ihmisten käyttäytyvän. Kukaan ei lue blogiani, joten siitä ei tilanteessa ollut kysymys.

Lievä yllätys seurasi havainnoidessani omaa käytöstäni. Minä olin levoton, ärsytti hirveästi tyttäreni tottelemattomuus, raivostutti, hypin pöydästä pois, tempoilin levottomuuteni kanssa. Kunnes yhtäkkiä pystyin päästämään siitä irti. Rauhoituin. Keskustelin toisten kanssa niitä näitä ja keskityin syömään. Ja ennen kuin astiat oli korjattu pöydästä, oli myös 2-vuotias tyttäremme liittynyt seuraamme ja syönyt ateriansa.

Sen paremmin en tiedä mistä oli lopulta kyse, mitä tapahtui itsessäni, mistä kaikki johtui. Selkeästi en aikaisemmin kestänyt sietää omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani, jotka ottivat vallan ruokahetkissämme. Oikeasti olin varma, että syy oli toisissa ihmisissä! Kuinka tiedostamatonta toimintaa onkaan, kun vieritetään asiat muiden syyksi. Niin vaikeaa on katsoa kohti itsessään jotain mitä häpeää. Nyt olen helpottunut, koska olen päässyt jonkin tärkeän asian äärelle. Luotan, että parempi ymmärrys tulee aikanaan. Enkä tarkoita ymmärrystä siitä kuinka uhmaikäisen kanssa ruokaillaan onnistuneesti, en välttämättä opi sitä taitoa koskaan. Mutta ymmärrän ehkä tutkailla kiukustuessani toisiin ihmisiin ensisijaisesti omaa käytöstäni, toivottavasti aina lempeydellä.

Ruokahetkistä kiukuttelua

Monesti ajattelen, että luojan kiitos sillon 80-luvulla, viettäessäni lapsuuteni kultavuosia, lapsiin ei kiinnitetty erikoisemmin huomiota. Me saatiin olla aika rauhassa aikuisten hössötykseltä. Nyt mennessäni kylään lasteni kanssa tekisi mieli huutaa ovelta painokkaasti seuraavaa: "Hei kaikki aikuiset! Toivoisin, että yhteisen ruokahetkemme ajan lapsiini ei kiinnitettäisi mitään huomiota. Tai jos kiinnitetään huomiota, niin toivoisin puhuttavan kaikesta muusta paitsi heidän ruokailemisestaan. Toivon erityisesti, ettei kommentoida, kannusteta tai patisteta heitä syömään, eikä yritetä markkinoida minkään ruokalajin erikoista herkullisuutta, eikä luvata jälkiruokaa palkinnoksi normaalista tilanteesta, eikä tarjoilla tavallisen ruuan tilalla ranskalaisia ja nakkeja. Keskustellaan aikuisten asioita rauhassa ja annetaan lasten ruokailla rauhassa!" Minkäköhänlaisen vastaanoton tämä huutoni saisi?

Kirjoitan tätä äiti-ihmisen ärtymyksen vallassa epäonnistuneen juhlalounaan jälkeisenä iltana. Seurassani oli rakas uhmaikäiseni, joka väsymyksen ja ties minkä yllyttämänä itki suklaamunan perään ja kieltäytyi syömästä. Linjani on seuraava: ikinä ei ole pakko syödä, lapselta ei kysytä mitä hän haluaisi syödä, ruuaksi tarjotaan täysin samaa syötävää mitä muutkin syövät, kauniisti saa pyytää, kauniisti saa kieltäytyä, pöydästä saa nousta pois leikkimään mikäli ei aio syödä, ruokailemista ei kommentoida millään moitteilla tai kehuilla. Itse näytetään hyvää esimerkkiä ja luotetaan siihen, että nälkäiselle ruoka maistuu ja mallista oppii.

Kuinka vaikeaa näiden periaatteiden kanssa toimiminen voikaan olla! Mielestäni se oli aivan normaali vallitseva käytäntö omassa lapsuudessani. Jotenkin nämä isomman porukan yhteiset ruokahetket vie tyystin hermot loppuun minulta usein. En kestä sitä, että lapselta kysellään loputon määrä kysymyksiä: mitä haluaisit, ottaisitko, maistaisitko, haluaisitko jne. Huomio kiinnittyy luonnottoman paljon koko ajan lapsen syömiseen: "kylläpä sinulle maistuu, onpa kivaa kun syöt noin hyvin, miksi et maista tuota, oletpa reipas, mikäs nyt kun ei maistu, ota vielä vähän niin sitten saat jälkiruuaksi sitä, tätä ja tuota."

Miltä tuntuisi itse olla lapsena siinä?

Tiedän, ihmiset tarkoittavat hyvää. No, nyt vain muutama hengitys syvään ja kiitollisuus mieleen! Ihanaa, että meillä oli ruokaa, yhteinen ruokahetki sukulaisten kesken, herkullista syötävää, kaunis kevätpäivä, saimme juhlistaa kasvun ja uuden alun ihmettä. Kyllä tääkin taas tästä! Ei se nyt ole niin tarkkaa, koitan muistutella itselleni. Tärkeintä kuitenkin on aina se kuinka kotona ja arjessa toimitaan. Yksi asia täytyy vielä kiukkua purkaessa sanoa. En yhtään ihmettele, että lapsia on alettu usein rajaamaan juhlista pois. Se ei todellakaan ole lasten syy. Se on niiden hössöttävien aikuisten syy, jotka eivät osaa käyttäytyä lapsi-ihmisten seurassa asiallisesti ja kunnioittavasti, jotka unohtavat lapsien olevan ihan tavallisia ihmisiä. Lapsista tehdään hössötyskaikkeuden keskipisteitä ja samaan aikaan ollaan kyvyttömiä puhumaan yhtään järkevää lausetta mistään, yhtään mistään muusta aiheesta! Vietä siinä sitten hauskaa juhlaa.

Tylsä rakkaus

Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.

Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.

Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.

Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.

Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.

En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.

Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.

Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.

En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.

Kuu ja lapsi

Lapsena kuun loisteessa 
leikkimetsässä hetken verran
näin piirrot lumessa
näin yön varjot ensi kerran

Pysähdyin kokemaan uuden tunteen 
ettei kaikki olekaan niin kuin luulin
salaperäisen äänen lumeen
kuu puhui ja minä kuulin

Näin ovat aina yöt kulkeneet
kotini vieressä ollut taikametsä
Aikuiset eivät tienneet (olisivathan he muuten kertoneet!)
että kotimme vieressä ollut Taikametsä

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

Ihmeellinen kohtaaminen

Teen välillä hoitoalalla keikkatöitä. Töiden merkeissä tapasin ihanan vanhan naisen, joka sattui olemaan isoäitini nuoruudenystävä. Juuri olin kirjoittanut itkun siitä, kuinka haluaisin tuntea ja tietää isoäidistäni muutakin kuin sen valtavan surun, jota kaikki kantavat hänen kuolemansa vuoksi vieläkin. Hän kuoli nuorena syöpään.

Ja pian löydän itseni hetkestä, jossa tuntui kuin isoäitini olisi ollut seurassamme ja kuiskinut vanhan ystävänsä korvaan, että kerro vielä siitä ja tästäkin. Sain kuulla kuinka isoäitini oli huokaillut ruisleivän leipomisen opettelun kanssa, hänen nuoruuden romanssistaan, siitä missä isovanhempieni häät oli vietetty ja kuinka siellä oli tanssittu aamuun asti.

Mielikuvani hänen elämästään täynnä sotaa, työtä ja sairautta muuttui. Sain tietää, että hän oli osannut pitää hauskaa, tuskaillut samojen arkisten asioiden kanssa kuin minäkin (kunpa osaisin leipoa sitä ruisleipää kunnolla!), hänellä oli ollut muitakin ihastuksia kuin pappa, hänkin oli tanssinut juhlissa aamuun asti (niin minäkin!)

Hänen ystävänsä sivuutti sodan ja sairauden ja puhui kaikesta muusta. Kuunnellessani tuli kyyneleet silmiin onnesta. Aina vain ihmeellisempi elämä! Syvimpiä salaisuuksia on mahdoton pukea sanoiksi. Isoäitini oli todella siinä kanssamme.

Juuri kun olin itkenyt lukiessani hänen kuolinvuoteella kirjoittamaansa kirjettä. Miettinyt, että miksi vieläkään isäni ei pysty puhumaan äidistään, koska kyyneleiden määrä tuntuu olevan loputon. Miettinyt, että kuinka kauan on vielä itkettävä, että saisi kyyneleiden takaa näkyviin sen nuoren ihanan ihmisen, jota kaikki rakastivat niin paljon ja jota kaikki olisivat tarvinneet kipeästi edelleen.

Olin usein täynnä tuskaa miettiessäni kuinka hänet erotettiin lapsistaan niin varhain. Halusin tietää muutakin! Itkuni kuultiin. Suruni hänen kohtalostaan sai lohdutusta. Sain täydennystä hänen tarinaansa, ulospääsyn ikuisesta itkemisestä.

Ja siinä hän nyt oli, kertoi ystävänsä suulla minulle. Olin täynnä kiitollisuutta siitä ohi kiitävästä hetkestä. Nyt voin kertoa omille tyttärilleni näitä asioita. Aion kertoa surusta ja aina sitten myös ilosta. Niin kuin se minullekin nyt on kerrottu.

Itku isoäidilleni

Olet kulkenut minussa mukana aina

Tunnen vahvana surun sisälläni 

En tiedä miten puhutella sinua

Et olisi halunnut lähteä luotamme niin varhain, kirjoitit

Tyttäreni syntyi lähes päivälleen 50 vuotta kuolemasi jälkeen

Vasta nyt ymmärrän kuinka lyhyt aika se on

Yritän vahvistaa muistoja, joita minulla ei ole

Haluan tuntea, että kannan sinusta mukanani muutakin kuin surua

Haluan tuntea lempeytesi, rakkautesi, hoitavat kätesi

Sen kuinka sinuun saattoi aina turvata

Kuinka otit syliisi

Minun on siltikin vielä itkettävä 

Et olisi halunnut vielä lähteä

Olisin halunnut silittää ihoasi

Leikkirauha

Rakastan sitä, kun lapset saavat olla vapaasti ja rennosti puuhiensa parissa. Tämä ei tarkoita sitä, että saavat käyttäytyä miten lystäävät, vaan ettei aikuinen jatkuvasti yritä kontrolloida ja ohjata mitä tapahtuu. Epäjärjestys, sotkut ja vahingot saavat tapahtua ja sitten ne siivotaan kun ehditään. Pidän piirustusvälineet pöydällä lasten saatavilla aina ihan kotimme keskiössä. Siihen sitten poiketaan taiteilemaan kaikenlaista pitkin päivää. Lapset tykkää tietenkin puuhailla siellä missä aikuisetkin on.

Muistan omasta lapsuudestani lannistavat aikuisten jutut: "mustekynillä ei saa piirtää", "lyijykynällä ei saa värittää", "tusseja ei käytetä kuvaamataidon tunneilla", "olisit voinut värittää vähän enemmän." Teen kaikkeni, etten väsyneenä kiukuissanikaan toista vastaavia lausahduksia. Annoin kyllä tarpeellista palautetta tuoliin piirtämisestä. Pikkuiseni päivitteli itsekin, että kuinkas nyt näin oli mennyt vahingossa tuo kettu tuohon syntymään. Olin salaa iloinen. Enkä ole halunnut kettua siitä vielä pois pestä. Niin hieno kettu!

Pyöräileminen

On ihanaa huomata kuinka voimat on palanneet kehoon ja mieleen. Kaikki yhdessä sen varmaan on saaneet aikaan: valon määrän lisääntyminen, nukutut yöt ja jotain muutakin ehkä. Herään  aikaisemmin kuin muut ja jaksan valvoa pidempään. En kuitenkaan käy ylikierroksilla, vaan tunnistan tasaisena virtaavan energisyyden. Lopetin imettämisen myös muutama viikko sitten kokonaan. Ehkä myös se vaikuttaa jaksamiseen. Ainakin se on vaikuttanut ruokahaluun. Söin imettäessäni ihan kaiken minkä käsiini sain ja annokseni olivat huikean kokoisia. Nyt vähän ihmetellen pysähdyn kylläisyyden tunteen äärelle, että tässäkö tämä jo oli, enkö oikeasti aio syödä enempää?

Tavoitteenani on nyt vahvistua ja omaksua vahvemmin tavakseni liikkua pyörällä säällä kuin säällä ja vielä lasten kanssa. Koska se on ilmaista, terveellistä ja kiehtovaa. Ja koska teot ja oikeat valinnat, vaikka olisivatkin jonkun mielestä turhia, mitä ne eivät kyllä ole, helpottavat ilmastoahdistusta. Haluan myös, että lapset tottuvat pyöräilyyn liikkumistapana. Tottuvat hitaampaan elämänrytmiin ja tarkastelemaan maailmaa ajan kanssa.

Meillä on lainassa pyöräkärry kahdelle pienelle ihmiselle, jossa saa matkustaa suojassa tuulelta ja sateelta. Suurena haasteena uuden tavan opettelemisessa on hyvää tarkoittava lähipiiri, joka tarjoaa autoa käyttöön joka käänteessä ja oma laiska mieli, joka haluaa tavan vuoksi mennä sieltä mistä aita on matalin. Koen hankalana myös sen, että pienempi nukkuu vielä aamu- sekä iltapäiväunet ja isompi on hyvin määrätietoinen vastalauseidensa kanssa. Kaikenlaisia tekosyitä nousee mieleeni miksi on hyvin hankalaa liikkua pyörällä lasten kanssa. Nämä kaikki tunteet hankaluudesta ovat oikeastaan vain oire siitä, että olen tottunut koko elämäni liikkumaan autolla ja siitä on vaikeaa tottua pois pelkällä tahdonvoimalla. Käytännön pakon edessä tottuminen olisi helpompaa. Haluan tehdä muutoksen kuitenkin vapaaehtoisesti.

Kuuntelen pyöräillessäni yleensä Yle Areenasta jotain mielenkiintoista radio-ohjelmaa. Kesäaamuina pyöräillessäni töihin riisuin kyllä usein kuulokkeet ja halusin vain nauttia aamujen äänistä ja tuoksuista. Varsinkin viikonloppuaamuisin, kun muu liikenne oli hiljaista. Haluan oppia rakastamaan myös muunlaisia kuin vain kesäaamuja. Niitäkin, jolloin sataa vettä tai on pakkasta. Tuulisia aamuja en odota alkavani rakastaa. Mutta sitä voi toisaalta kyllä yllättää itsensä, kun pääsee jonkun tavan kanssa sinuiksi. Silloin unohtaa liian yrittämisen ja tekosyyt ja kaikki sujuu itsestään. Muutama viikko sitten olin yksin liikkeellä ja nautin paremmasta kunnostani ja heiluttelin käsiäni vapaina, koska en kantanut sillä kertaa sylissäni ketään tai pitänyt kädestä kiinni ketään. Venyttelin kehoa ja nautin kasvoille putoavasta räntäsateesta. Vasta kun kuulin ihmisten surkuttelevan ankean harmaata räntäkeliä havahduin kokemukseeni. Olin unohtanut, että harmaata räntäkeliä kuului harmitella.

Joogaa ja vanhemmuutta

90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.

Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.

Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.

Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.

Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.

Pysy vielä täällä hetki

Puut kuiskivat, maa kuhisee, 

havu pistää pehmeää ihoa, 

uskotko?

Kerran kulkiessani harjulta polkua alas, kyyneleeni kutsuttiin virtaamaan

En ollut yksin, olin turvassa, lohdutettu, rakastettu, 

uskotko?

Jos osaisin, irrottaisin koneen kädestäsi

Veisin sinut harjulta polkua alas ja kyyneleesi kutsuttaisiin esiin

Mitä itkisit? Itkisitkö tuskaasi päästä takaisin kiinni koneeseen?

Mutta en osaa irrottaa sinua

Ne ovat kiinni meissä

Sotkeneet vaistomme

En osaa suojella lapsiani niiltä

En tunne niiden syntyä

On herkkiä värejä, hiljaisia ääniä, olentoja ympärillämme, tuoksuja, koloja, 

uskotko?

Pysy vielä täällä hetki, katso, 

näetkö? 

Älä huku koneeseen vielä

Tammikuun luminen piha

Tammikuun luminen piha

Niin hentoinen olet vielä

suuri karvalakki päässäsi

Tämä on se hetki

Poikanen lentää pesästä

Minun poikanen

pieni poikani

Vasta ikkunasta katsellessa tuli kyyneleet silmiin

sydän muljahti rinnassa

Ei surusta, ei ilosta

vain haikeasta kaipauksesta

Hyvä on tässä olla

katsella

isäsi pakkaamassa autoa, saattamassa

Ei huolta juuri nyt

Kaikki hyvin

Onnea matkaan

Yltäkylläinen kauppareissu

Vietämme lapsen syntymäpäiväjuhlia pian ja tarvitsin leipomiseen aineksia. Otin molemmat pienokaiset mukaan kauppareissulle. Se on heille harvinaista, koska emme juurikaan käy kaupassa. Tilaamme ruokaostokset yleensä viikoksi valmiiksi keräiltyinä.

Kaupassa lapset istuivat kärryissä paikallaan ihmetellen ihmisiä ja tavaroita. Vaihdoin tuttujen kanssa kuulumisia ja aikaa kului, eivätkä 1- ja 2-vuotiaani alkaneet kiemurtelemaan. Oli ihanaa jäädä jutustelemaan ihmisten kanssa, joilla myös oli aikaa.

Muistan kuinka vuosia sitten työpäiväni jälkeen kaupassa puikkelehdin pitkin hyllyjen välejä väistellen kohtaamisia ihmisten kanssa. Olin niin uupunut ja halusin vain nopeasti sohvalle makaamaan suklaapatukoideni kanssa. En olisi voinut kuvitellakaan itseäni hyväntuulisena ilman kiireen häivää kahden pienen lapsen kanssa siellä kulkemassa unohtaen koko karkkihyllyn olemassaolon.

Ossi Kakko on vuosia sitten jossakin haastattelussa sanonut pitävänsä ostoskeskuksia hyvin haitallisena ympäristönä lapsille. Se oli silloin niin radikaali ajatus, että se jäi mieleeni keikkumaan. Nykyisin olen täysin samaa mieltä. Mutta nyt siinäkin ympäristössä meillä oli ihania kohtaamisia. Tunnen voitonriemua tätä kaiken nielevää markkinakoneistoa kohtaan! En ehtinyt seurata lasten silmiä, mutta haaveilen, että heidän pieniin mieliinsä olisi jäänyt tärkeimpänä huomiona tavaroiden sijaan juuri kohtaamamme ihmiset ja keskustelut.

Yltäkylläisyyden tunteen eilen loivat kaikki ihmiset. Ihmiset, joiden kanssa saan elää ja he, joita lyhyesti kohtaan. Tämän tunteen kruunasi vielä eilen esikoisen tuleminen kotiin ja se kun sain kuunnella hänen lukevan pienille satuja. Se kun äitini tarjosi lastenhoitoapua. Se kun ihanat appivanhempani tulivat meille ja söimme yhdessä. Se kun puhuin puhelimessa ystävän kanssa.

Ilmastoahdistus

Katselin aamulla pienen tyttäreni kanssa valokuvia viime kesästä ja syksystä. Kesä 2018 oli uuvuttavan kuuma ja ilmastoahdistus vyöryi ylleni varoittamatta.

Olin keväällä synnyttänyt toisen tyttäremme ja vielä toukokuun lämpö sai valitsemaan kesää ja metsää ylistävän nimen hänelle. Kesällä sitten katselimme ikkunasta oravan käyvän juomassa vesiastialta ja haistelimme miltä tuoksui kotiamme ympäröivä rutikuivaakin kuivempi metsä.

En ollut koskaan aikaisemmin pelännyt tulta. Mutta nyt mietin ehtisimmekö minnekään turvaan, jos metsä roihahtaisi yhtäkkiä. Ilta-aurinko roihui taivaanrannassa pelottavan näköisenä. Niin punaisena, etten voinut uskoa todeksi. Auringon muuttunut olemus johtui kuulemma metsäpaloista.

Ilmastoahdistus. Onneksi se nimettiin minulle. Lehdistä pystyin lukemaan, etten ollut ainoa. Mutta lähipiirissäni ei oikeastaan ollut ketään kenen kanssa olisin voinut puhua asiasta. Enemmänkin ihmiset tuntuivat nauttivan lämmöstä. Vihdoinkin kunnon kesä Suomessa!

Jostain syystä palaan nyt usein lapsuuteni uneen. Tai ei se ole uni. En tiedä mikä se on. Se on kuin muisto, vaikkei se ole sekään. Istun siinä huoneessa turvassa kuumalta auringolta ja paahteelta. On ilta, mutta ei vuorokauden osana ilta, vaan jotenkin syvemmältä merkitykseltään ilta. Päätös. Loppu. Odotamme vain, koska emme voi muutakaan. Ulos ei voi mennä. Siellä ei ole mitään. Nyt pelkään, että se on ollut enne.

Nyt on kevät. Näimme eilen sitruunaperhosen. Kuinka ihmeellinen se olikaan lentäessään ohitsemme. Taas koin, että pian perhosia ei ole. Ne ovat pian enää tarinoissamme vain. Ja lapsenlapsemme kuvittelevat millaisiakohan ne olivat olleet: “Ihan oikeastiko ne olivat niin kirjavan kauniin värisiä ja lensivät kuin keijut, olivat oikeita pieniä olentoja?” Ja me nyökkäilemme ja kerromme sukupolvelta toiselle, kunnes kukaan ihmisistä ei usko, että sellaisia olisi oikeasti koskaan ollutkaan.

Kannan tätä ahdistusta mukanani ja koen surua jopa kevään ensimmäisen perhosen nähdessäni. Silti en koskaan ole nähnyt sitruunaperhosen lentoa niin kauniina. Koen samalla jotain käsittämätöntä rauhaa ja turvaa. Luulen, että se nousee siitä, että olen uskaltanut katsoa todellisuutta ja antaa tietoisuuden mahdollisesta tuhosta uuvuttaa. Itkenyt. Kestänyt. Hyväksynyt.

Kaikelle on alkunsa ja loppunsa. Mikään ei kuitenkaan koskaan katoa. Mitään ei olisi syntynyt ellei jotakin olisi kuollut. Emme pysty ymmärtämään suurimpia kokonaisuuksia, voimme vain toimia osana niissä. Jotenkin syvemmällä tasolla oivalsin tämän. Tunsin yhtäkkiä suurta merkitystä kaikelle mitä teen ja samaan aikaan oman pienuuteni. Varjelen tätä tunnetta sisälläni kuin pientä liekkiä. En halua masentua. Haluan pysyä toimintakykyisenä. Haluan varjella, suojella ja laulaa.