Tunnisteet

Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. elokuuta 2020

Omasta voimasta kiinni pitäminen

luontoni
Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."


perjantai 14. elokuuta 2020

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta
Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko
Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 
tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.


keskiviikko 12. elokuuta 2020

Rakastuin Sam Harrisin Waking up-meditaatioappiin




Sisälleni aukeaa tilaa.

Päivääni tulee lisää aikaa.

Koen olevani turvassa enemmän (ajatusteni ja tunteideni syöksykierteestä.)

Lasten riidellessä, suustani kuuluu neuvokkaampia, lempeämpiä lauseita.

Huomaan lasteni kuuntelevan minua.


Miten helppoa!

Miten tavallista! 

Miten uskomattoman ihmeellistä! 


Minussa tapahtuu vähemmän ja samaan aikaan koen olevani paljon enemmän.


perjantai 15. toukokuuta 2020

Sanat vaikeita

yhdessä


Miten minusta tuli yhtäkkiä sanaton?

Halusin kirjoittaa kaiken tarkasti ylös lapsiani varten
Kertoa näistä oudoista ajoista, jolloin isovanhempien sylit katosivat olemasta
Unohdin kaiken
Sanat kuolivat


Ja kun ne heräsivät taas uuteen syntyyn
Muistin
Kuinka ihana onkaan toinen ihminen
Miten ihmeellistä että olemme olemassa
Miten se onkaan, kuin pieni taivas, kun saa astua toisen kotiin



perjantai 14. helmikuuta 2020

Toipuminen

Juuri äsken tulit siihen
Kasvoillasi paistoi yhtäkkiä aurinko
Olit lyhyen hetken ehkä vain
tai ehkä pitkän
Kuka minä olen aikaa mittaamaan?

Ihmettelyn hetki on ikuinen
Hei, kasvoillasi aurinko!
Mikä sen sai aikaan!?
Onneksi en kysynyt ääneen (koska se olisi saattanut heti kadota
kuin taikapöly kesken leikin)
Arasti katsoin nopeasti vain ja jatkoin keittiön siivoamista

Enhän koskaan saanut tietää sitäkään miksi aurinko katosi silloin joskus
Vaikka kysyin ja kysyin ja ahdistin sinut nurkkaan kaikilla kysymyksilläni
Arvailin vain
Suurensin ehkä varjoa
Ehkä olin vain esteenä 

Tai

Ehkä kannattelin kuitenkin 
Ehkä pidin yllä jotakin pientä, joka auttoi sinua löytämään pienen matkan sinne missä valosi hehkui
Ehkä en ollutkaan syyllinen kaikkeen

Tai

Ehkä se ei liittynyt minuun
Olethan oma ihmisesi, vaikka katoaisin sinä olisit myös ilman minua
Pärjäisit ilman minua
Kaikki ei liity minuun  (tuntuu vähän pahalta katsoa kohti omaa itsekeskeistä kärsimystarinaani)

Nyt olemme yhdessä täällä vielä
Olemme yhdessä vielä jonkin aikaa
Ja sain nähdä auringon kasvoillasi



maanantai 4. marraskuuta 2019

Oma tie


Nyt avautuessani taas kodin piiristä enemmän.
Saadessani nukkua enemmän.
Huomaan vaalivani tarkasti asioita, joiden äärelle pysähdyn, altistun, annan voimiani.
En halua enää kulua rattaissa, jotka eivät tuota mitään kestävää tai hyvää maailmaan.
Oma tieni. Hahmotan sen. Todellakin se löytyy hitaasti ja vaatii keskittymistä. Ja se on kaiken sisällä. Se on kaiken keskeisintä ja suurinta, mutta silti se kulkee kaiken sisällä.
Kotini. Lasteni.
Pihani. Puideni.
Silmieni.
Lasteni silmien.
Mieheni. Hänen käsiensä.
Ja tieni on koko maailma.
Se vie minut kaikkialle.
Tie sinne peittyy kuitenkin helposti. Varjelen sitä. Keskityn. Antaudun.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Kaksi joutsenta














Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki olla anna
Äärellä veden tumman

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki levätä anna
tumman veden vieressä

Oikean puoleista polkua, tumman korven poikki
Luulin voivani nojata suuren männyn suojaan
Mutta se oli synkkä ja tahtoikin minulle pahaa
Vahvisti minussa sen mitä eniten pelkään

Saavuimme tummalle lammelle
kannoin sinua
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta odotti meitä

Vasemman puoleista polkua kävin koivumetsän läpi
Kuinka olinkaan heleässä valossa
ja tiesin kulkevani turvassa, enkä enää pelännyt mitään
Kuljin eri polkua koivupuut turvanani
Kuinka ne vaalivatkaan minun oikeuttani olla olemassa
kantaa sinua

Uudestaan saavuimme tummalle lammelle
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta olivat käyneet nukkumaan

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun turvassa olla anna
äärellä tumman veden

Jalkani jo väsyivät kesken yhteisen matkan 
Kuinka hyvä olikaan 
kun nostit syliisi, katsoimme silmiin toisiamme
kävimme yhdessä tämän matkan

Olen samaa, 
olen yhtä,
puiden, veden, toisen kanssa
Voi miten pelkäsin ettei tämä olisikaan totta
Että olisinkin vajoamassa vääristyneeseen paikkaan
ulottumattomiin kaiken järjen

Silloin olit siinä, äärelläni
En ollut koskaan ollut yksin
En ollut nytkään yksin
Olin metsä, sen puut, lapseni, itseni, lampi, sateen tuoksu
Olin turvassa
ja olin kaikki tämä



lauantai 27. huhtikuuta 2019

Peilikuvani














Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Kuu ja lapsi














Lapsena kuun loisteessa 
leikkimetsässä hetken verran
näin piirrot lumessa
näin yön varjot ensi kerran

Pysähdyin kokemaan uuden tunteen 
ettei kaikki olekaan niin kuin luulin
salaperäisen äänen lumeen
kuu puhui ja minä kuulin

Näin ovat aina yöt kulkeneet
kotini vieressä ollut taikametsä
Aikuiset eivät tienneet (olisivathan he muuten kertoneet!)
että kotimme vieressä ollut Taikametsä


maanantai 8. huhtikuuta 2019

Pysy vielä täällä hetki

puu

Puut kuiskivat, maa kuhisee, 
havu pistää pehmeää ihoa, 
uskotko?


Kerran kulkiessani harjulta polkua alas, kyyneleeni kutsuttiin virtaamaan
En ollut yksin, olin turvassa, lohdutettu, rakastettu, 
uskotko?


Jos osaisin, irrottaisin koneen kädestäsi
Veisin sinut harjulta polkua alas ja kyyneleesi kutsuttaisiin esiin
Mitä itkisit? Itkisitkö tuskaasi päästä takaisin kiinni koneeseen?


Mutta en osaa irrottaa sinua
Ne ovat kiinni meissä
Sotkeneet vaistomme
En osaa suojella lapsiani niiltä
En tunne niiden syntyä


On herkkiä värejä, hiljaisia ääniä, olentoja ympärillämme, tuoksuja, koloja, 
uskotko?
Pysy vielä täällä hetki, katso, 
näetkö? 

Älä huku koneeseen vielä

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Tammikuun luminen piha



lumi koivu













Tammikuun luminen piha

Niin hentoinen olet vielä
suuri karvalakki päässäsi

Tämä on se hetki

Poikanen lentää pesästä

Minun poikanen
pieni poikani

Vasta ikkunasta katsellessa tuli kyyneleet silmiin
sydän muljahti rinnassa

Ei surusta, ei ilosta
vain haikeasta kaipauksesta

Hyvä on tässä olla
katsella
isäsi pakkaamassa autoa, saattamassa

Ei huolta juuri nyt

Kaikki hyvin

Onnea matkaan