Viha

Riita. Lähdet vaan meneen! Et välitä siitä, että jään yksin, vahingoitettuna, haavoitettuna, rikkinäisenä! Olet ylimielinen, ymmärtämätön, naureskelet vaan mulle, viestität kaikin tavoin kuinka tyhmä ja arvoton olen. Vihaan sua!

Ihana viha. Kiitos, kun oot aina mun puolella. Suojelet mua.  

Olin niin huumaantunut taidostani raivostua, että käännyin katsomaan vihaani. 

En tiedä miksi, mutta tarkensin katseeni rakastavaksi. Äkisti, vihani meni hämilleen (se ei ole tottunut siihen, että sitä katsotaan lempeillä silmillä, se saa yleensä aina tehdä työnsä rauhassa).

Kun se hämmentyi... näin sen taakse:

Turvattomuus

Yksinäisyys

Neuvottomuus

 Häpeä

    Suru   

    Pelko   

 Avuttomuus

              Häpäisty pieni minä, senkin näin siellä kaiken takana...

Näin tämän kaiken ja katsoi vain hetken.

Katsoin vain pienen hetken.  

Rakas vihani. Kiitos, että suojelet minua. Kiitos, että suojelet kaikkea tuota mitä kannan sisälläni. Kiitos etenkin, että olet suojellut häpäistyä pientä minua, joka on jätetty yksin. Kiitos rakas viha.

Mutta. 

En halua enää kantaa näitä sisälläni. Sinun ei tarvitse suojella niitä enää. 

Annetaan niiden yhdessä tulla esiin. 

Haluan ottaa ne syliini, etenkin tuon pienen minän, joka jätettiin yksin. 

Haluan sen syliini.

Ja viha, lupaan olla sille lempeä, lohduttaa sitä, ruokkia sitä. 

Ja jos se haluaa, annan sen mennä. 

Saat päästää sen ja kaikki muutkin suojistasi, olen valmis. 

Rakas viha, kiitos <3

 Lupaan sinulle, että olen valmis. 

Voit hellittää, voit luottaa minuun.

Alkupisteiden paikantamista

Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. 

No, tässä muutama esimerkki, joihin olen kiinnittänyt huomiota, toisissa. Ja ai että kun se onkin niin ihanaa huomata kaikenlaista niissä toisissa ihmisissä! Mutta sitten rohkeasti pohdiskelin, että voisiko olla niin, etten ole poikkeus. Voisiko minun olla mahdollista kääntää katseeni pois toisista ja havainnoida tätä samaa ilmiötä itsessäni?

Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä  haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä. 

Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin. 

Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää. 

On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!

Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Joaquin Phoenix ja anteeksianto

Viime yönä oli jaettu Oscarit. Lueskelin niistä iltapäivälehtien viihdeuutisista ja Joaquin Phoenixin puhe liikutti. Palasin pohtimaan hänen sanojaan pitkin päivää, koska tarvitsin apua. Puheessa oli paljon hyvää sisältöä, mutta erityisesti näitä lauseita pyörittelin mielessäni: "Olen ollut renttu koko elämäni ajan, olen ollut itsekäs. Olen ollut toisinaan julma, vaikea työkaveri ja olen kiitollinen, että niin moni tässä huoneessa on antanut minulle toisen mahdollisuuden. Uskon, että olemme silloin parhaimmillamme kun tuemme toinen toisiamme. Ei silloin kun suljemme toisemme pois vanhojen virheittemme takia, vaan kun autamme toisiamme kasvamaan. "

Sain tänään kuulla kuinka minulle tärkeästä ihmisestä oli puhuttu todella ikävästi. Olen tuntenut tämän tärkeän tyypin jo vuosia ja hän on yksi eniten arvostamiani ihmisiä. Oikeudenmukainen, lempeä ja toimii uupumatta omien arvojensa mukaisesti yrittäen tehdä maailmasta paremman paikan. Hän uskaltaa kulkea omaa tietään järkähtämättömästi ja ottaa silti toiset huomioon. Raivostuin kuullessani ilkeitä sanoja. Raivon tunne kaihersi rinnassa ja mieli alkoi keittää draamasoppaa. Mitä sanoisin kenellekin ja kuka ja mitä ja missäkin jne ja blaah. Uppouduin täysin ikäviin ajatuksiini. Täysin.

Lasten huomion vaatiminen alkoi aiheuttaa tiedostamattomia ärähdyksiä ja siinä kohtaa vasta havahduin. Ihan kuin olisin jämähtänyt istumaan palavalle tuolille! Toimin täysin autopilotilla ja viisaat lapset vaistosivat tietenkin aikuisen poissaolon. Ylös tuolilta! Sain tilaa tarkkailijan ja draamamielen väliin. Sain kiinni ajatuksesta, että mieli saa rauhassa olla suruissaan, loukattu ja vihainen. Sallin sen. Ok. Tuoli palakoon rauhassa. Minun ei tarvi istua siinä. Ja jollakin ihmeen kaupalla pelkästään tämä pieni avuton oivalluksenyritelmä rauhoitti tilannetta niin paljon, että pysyin järjissäni = lähdettiin lasten kanssa kirjastoon ja meillä oli kivaa.

Raivo ja kiukku paloivat loppuun kohtalaisen nopeasti. Minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa vähän tilaa. Joaquin Phoenixin synninpäästö sai minut muistamaan kuinka herkästi itsekin väsyneenä olen lukemattomia kertoja puhunut ihmisistä todella pahasti. Olen purkanut omaa pahaa mieltäni, ollut heikoilla. Joskus myös olen ollut vain ilkeä ja julma. Olen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on joskus ollut armollinen minulle ja ohittanut virheeni, antanut anteeksi ennen kuin olen koskaan ymmärtänyt edes anteeksi pyytää. Oli ilkeiden sanojen syynä mitä tahansa (en saa sitä koskaan varmasti tietää), tärkeintä on antaa anteeksi. Se tuntui jopa helpolta muistaessani olla kiitollinen omien virheideni anteeksi saamista. Mokaamme kaikki. Meidän on muistettava olla armollisia ja toistemme puolella. Antaa anteeksi, vaikkei kukaan ymmärtäisi pahoillaan ollakaan.

Eikä se ole alistumista vääryyksien edessä. Omasta rauhasta nousee myös oma voima ja viisaus toimintaan. Ja sinne rauhantilaan voi kuvitella jumalaisen Joaquinin nyökkäilemään hyväksyvästi.