Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.
Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.
Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.
Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.
Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.
En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.
Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.
Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.
En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti