Haltioitumisesta, villiydestä ja hoivasta

Kuvassa on ihana keeshond-rotuinen koirani, joka loputtamalla pehmeydellään ja iloisella sydämellään huolehtii ulkoiluttamisestani. Kuva on otettu läheltä kotiamme pimeänä iltana, jolloin pysähdyimme ihastelemaan koko perheen voimin harjun takaa nousevaa täysikuuta. Maailman kauneus on kaikkineen mykistävää. Saan elää näiden ihmisten ja tämän eläimen kanssa tässä ihmeellisessä maailmassa. 

Kuuta katsellessa analyyttinen mieli saattaa pitkästyä. Porukasta löytyy usein se, joka sanoo: "No niin, hieno on, mennäänkö jo?". Olen oppinut arvostamaan kovasti myös näitä tunnelman pilaajia. Jos esivanhempamme olisivat ihan jokainen mykistyneet kokemaan haltioitumista, olisi majat jääneet rakentamatta ja suunnitelma seuraavan mammutin metsästämiseksi tekemättä. 

Mutta samalla lailla, kun evoluutio on varmistanut, että porukassa on tämä vähemmän haltioituva analyyttinen ongelmien ratkaisija, on se huolehtinut, että porukassa on myös meitä haltioitujia. Tällaisia, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että pystyvät unissaan kokemaan toisten ihmisten kokemuksia ja saavat tietoa symbolisella kielellä. Meitä ei ole karsittu pois. Meillä on hallussa jotain yhtä tärkeää.

Toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kunnioittaa enemmän tätä puolta itsessään. Me pelkäämme herkästi, että meidät leimataan hulluksi ja ajattelutapamme ja kokemusmaailmamme ovat alkumerkki psykoosista. Läheiset vaivaantuvat. Mutta siitä huolimatta voisimme puhua tavastamme kokea maailmaa ja viis veisata ihmisten luomista diagnooseista. Me olemme mitä olemme. 

Olen monta kertaa elämässäni myöhemmin huomannut, että intuitiivisesti olin tiennyt jonkin asian todellisen laidan, mutta olin sivuuttanut tämän tiedon ja kääntynyt "todellisten asiantuntijoiden puoleen". Jo hyvin nuorenakin aikuisena minulla oli tällaisia kokemuksia. Nyt keski-iässä elämänkokemusten tuoma vahvistus tekee paljon helpommaksi luottaa itseen. 

Kun tarkkailee luontoa, tarkkailee samalla itseään. Saamme siitä itseymmärrystä, opimme palaamaan sopusointuiseen rytmiin ja näkemään selkeämmin. Se luo hämmennystä ja ristiriitaa monin paikoin toimiessamme addiktioita vilisevässä kulttuurissamme. Kulttuurimme ei näe arvoa feminiinissä, vaan yrittää puristaa sen maskuliiniksi silloinkin, kun tarkoittaa hyvää. Tästä on yksi esimerkki se, että nainen ei saa aikaa, tilaa ja tukea äitiyteen. Yhteisöt Suomessa eristävät ja jättävät hoivaa-antavat yksin. Synnyttäminen, hoiva, kuolemaan saattaminen ovat niitä hetkiä, jolloin olemme yhteydessä vaistoihimme, villeyteemme ja raotamme elämän antavan rakkauden alkupistettä. Osalla meistä on luontainen kyky toimia näiden voimien kanssa, edelleen jopa tässä kuolemaa kavahtavassa kulttuurissamme. Se kertoo ilmiön merkityksen tärkeydestä lajillemme.

Mutta siis, on tärkeää, että me haltioitujat luotamme kokemukseemme maailmasta. Meidän kuuluu elää oman luontomme mukaisesti. Yhteys kykyyn haltioitua on meissä syystä.  Luonto ei ole säilyttänyt sitä turhaan. Me teemme kyllä analyyttiset mielet ympärillämme levottomiksi, mutta siitä huolimatta emme saa pienentää itseämme. Meitä tarvitaan tasapainoon hakeutumisessa, jotta kulttuurimme säilyy elinvoimaisena. 

Villiyttä ei voi kontrolloida, tai valjastaa rahaksi, tai tahdittaa aikamme tuhoavaan ylikiihtyneeseen rytmiin. Hoiva ottaa sen ajan, kun se ottaa. Luonnossa mikään ei tapahdu muulloin, kuin omalla ajallaan. Kulttuurimme haluaisi uskoa, että emme tarvitse villiyttä ja luonnon vaistojamme mihinkään. Todellisuudessa ne eivät ole koskaan irronneetkaan meistä. Voimme kaikin voimin yrittää olla, kuin tätä puolta ihmisyydessä ei olisi koskaan mihinkään tarvittukaan. 

Luonto toimii kaikesta huolimatta kaikkialla ja meissä jatkuvasti. Ahdistus-ja masennusoireet lopulta tekevät tehtävänsä. Kaiken kärsimyksen ja tuskan kautta syntyy eläväksi se, minkä tässä maailmassa kuuluu ilmentyä. En tavallaan ole huolissani, mutta rakastan ihmisiä ja toivoisin tietenkin, että kärsimystä olisi vähemmän. Pienenä ihmismuurahaisena toimiminen tulee mielekkäämmäksi, kun antaa luonnon kasvaa, toimia ja elää. Ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa siihen, että estää, kitkee ja myrkyttää sitä. 

Voimme muuttaa kulttuuriamme. Voimme olla rohkeita. Voimme luottaa itseemme eli luontoomme. 

Avanto

 

Viime talvena en käynyt avannossa muistaakseni kertaakaan. Nyt vastaanotimme uuden vuoden mökillä ja puolisoni teki jäähän pienen reiän. Taitoni laskeutua kylmään veteen on muuttunut selvästi. Pohdin, että aloittaessani (en enää muista onko siitä kuinka monta vuotta, ei ainakaan enemmän kuin neljä vuottaa...) olin niin stressin marinoima, että avannossa käymisestä tuli pakkomielle. Halusin myös laskea tarkasti aikaa, että olen varmasti riittävän kauan siellä. Olihan se ihanaa, kun huomasi aistien terävöityvän ja olon muuttuvan parempaan. Kesäksi pihalle ilmestyi vanha pakastin, jotta sain kesälläkin käydä avannossa. Luin silloin, että jotkut avantoharrastajat eivät laskeneet aikaa, vaan kuuntelivat omaa kehoaan. Se vähän ärsytti minua. Sitten tuli stoppi. Tässä, kuten monissa muissakin asioissa, huomaan oman ärtymyksen olleen jonkinlainen maamerkki. 

Pohdin tässä, että onkohan nyt niin, että harjoittelen avannossa käymistä eri tilasta/ paikasta/ energiasta. Rakkaudesta käsin omassa kehossa, pakottamatta mihinkään suoritukseen, mutta lempeästi tökkien (tuli mielikuva susiemosta ja pennusta, ja lempeästä kuonon tökkäyksestä). 

Ensimmäisenä päivänä pulahdin avantoon lopulta pyörittyäni ja hyörittyäni aikani saunan ja laiturin välillä. Seuraavana päivänä en mennyt. Ennen avannossa käyminen taisi olla stressikehomielen suoritus. En sano tätä tuomitsevasti, sain siitä paljon apua silloin. Nyt on erilaista. Nyt opettelen uudelleen ja se on hyvin erilaista kuin aiemmin.

Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.

Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.

Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Oma tie

Nyt avautuessani taas kodin piiristä enemmän.
Saadessani nukkua enemmän.
Huomaan vaalivani tarkasti asioita, joiden äärelle pysähdyn, altistun, annan voimiani.
En halua enää kulua rattaissa, jotka eivät tuota mitään kestävää tai hyvää maailmaan.
Oma tieni. Hahmotan sen. Todellakin se löytyy hitaasti ja vaatii keskittymistä. Ja se on kaiken sisällä. Se on kaiken keskeisintä ja suurinta, mutta silti se kulkee kaiken sisällä.
Kotini. Lasteni.
Pihani. Puideni.
Silmieni.
Lasteni silmien.
Mieheni. Hänen käsiensä.
Ja tieni on koko maailma.
Se vie minut kaikkialle.
Tie sinne peittyy kuitenkin helposti. Varjelen sitä. Keskityn. Antaudun.

Tylsä rakkaus

Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.

Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.

Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.

Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.

Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.

En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.

Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.

Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.

En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.