Alkupisteiden paikantamista

Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. 

No, tässä muutama esimerkki, joihin olen kiinnittänyt huomiota, toisissa. Ja ai että kun se onkin niin ihanaa huomata kaikenlaista niissä toisissa ihmisissä! Mutta sitten rohkeasti pohdiskelin, että voisiko olla niin, etten ole poikkeus. Voisiko minun olla mahdollista kääntää katseeni pois toisista ja havainnoida tätä samaa ilmiötä itsessäni?

Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä  haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä. 

Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin. 

Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää. 

On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!

Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Rakastuin Sam Harrisin Waking up-meditaatioappiin

Sisälleni aukeaa tilaa.

Päivääni tulee lisää aikaa.

Koen olevani turvassa enemmän (ajatusteni ja tunteideni syöksykierteestä.)

Lasten riidellessä, suustani kuuluu neuvokkaampia, lempeämpiä lauseita.

Huomaan lasteni kuuntelevan minua.

Miten helppoa!

Miten tavallista! 

Miten uskomattoman ihmeellistä! 

Minussa tapahtuu vähemmän ja samaan aikaan koen olevani paljon enemmän.

Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Sanat vaikeita

Miten minusta tuli yhtäkkiä sanaton?

Halusin kirjoittaa kaiken tarkasti ylös lapsiani varten

Kertoa näistä oudoista ajoista, jolloin isovanhempien sylit katosivat olemasta

Unohdin kaiken

Sanat kuolivat

Ja kun ne heräsivät taas uuteen syntyyn

Muistin

Kuinka ihana onkaan toinen ihminen

Miten ihmeellistä että olemme olemassa

Miten se onkaan, kuin pieni taivas, kun saa astua toisen kotiin

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3

Toipuminen

Juuri äsken tulit siihen
Kasvoillasi paistoi yhtäkkiä aurinko
Olit lyhyen hetken ehkä vain
tai ehkä pitkän
Kuka minä olen aikaa mittaamaan?

Ihmettelyn hetki on ikuinen
Hei, kasvoillasi aurinko!
Mikä sen sai aikaan!?
Onneksi en kysynyt ääneen (koska se olisi saattanut heti kadota
kuin taikapöly kesken leikin)
Arasti katsoin nopeasti vain ja jatkoin keittiön siivoamista

Enhän koskaan saanut tietää sitäkään miksi aurinko katosi silloin joskus
Vaikka kysyin ja kysyin ja ahdistin sinut nurkkaan kaikilla kysymyksilläni
Arvailin vain
Suurensin ehkä varjoa
Ehkä olin vain esteenä 

Tai

Ehkä kannattelin kuitenkin 
Ehkä pidin yllä jotakin pientä, joka auttoi sinua löytämään pienen matkan sinne missä valosi hehkui
Ehkä en ollutkaan syyllinen kaikkeen

Tai

Ehkä se ei liittynyt minuun
Olethan oma ihmisesi, vaikka katoaisin sinä olisit myös ilman minua
Pärjäisit ilman minua
Kaikki ei liity minuun  (tuntuu vähän pahalta katsoa kohti omaa itsekeskeistä kärsimystarinaani)

Nyt olemme yhdessä täällä vielä
Olemme yhdessä vielä jonkin aikaa
Ja sain nähdä auringon kasvoillasi

Joaquin Phoenix ja anteeksianto

Viime yönä oli jaettu Oscarit. Lueskelin niistä iltapäivälehtien viihdeuutisista ja Joaquin Phoenixin puhe liikutti. Palasin pohtimaan hänen sanojaan pitkin päivää, koska tarvitsin apua. Puheessa oli paljon hyvää sisältöä, mutta erityisesti näitä lauseita pyörittelin mielessäni: "Olen ollut renttu koko elämäni ajan, olen ollut itsekäs. Olen ollut toisinaan julma, vaikea työkaveri ja olen kiitollinen, että niin moni tässä huoneessa on antanut minulle toisen mahdollisuuden. Uskon, että olemme silloin parhaimmillamme kun tuemme toinen toisiamme. Ei silloin kun suljemme toisemme pois vanhojen virheittemme takia, vaan kun autamme toisiamme kasvamaan. "

Sain tänään kuulla kuinka minulle tärkeästä ihmisestä oli puhuttu todella ikävästi. Olen tuntenut tämän tärkeän tyypin jo vuosia ja hän on yksi eniten arvostamiani ihmisiä. Oikeudenmukainen, lempeä ja toimii uupumatta omien arvojensa mukaisesti yrittäen tehdä maailmasta paremman paikan. Hän uskaltaa kulkea omaa tietään järkähtämättömästi ja ottaa silti toiset huomioon. Raivostuin kuullessani ilkeitä sanoja. Raivon tunne kaihersi rinnassa ja mieli alkoi keittää draamasoppaa. Mitä sanoisin kenellekin ja kuka ja mitä ja missäkin jne ja blaah. Uppouduin täysin ikäviin ajatuksiini. Täysin.

Lasten huomion vaatiminen alkoi aiheuttaa tiedostamattomia ärähdyksiä ja siinä kohtaa vasta havahduin. Ihan kuin olisin jämähtänyt istumaan palavalle tuolille! Toimin täysin autopilotilla ja viisaat lapset vaistosivat tietenkin aikuisen poissaolon. Ylös tuolilta! Sain tilaa tarkkailijan ja draamamielen väliin. Sain kiinni ajatuksesta, että mieli saa rauhassa olla suruissaan, loukattu ja vihainen. Sallin sen. Ok. Tuoli palakoon rauhassa. Minun ei tarvi istua siinä. Ja jollakin ihmeen kaupalla pelkästään tämä pieni avuton oivalluksenyritelmä rauhoitti tilannetta niin paljon, että pysyin järjissäni = lähdettiin lasten kanssa kirjastoon ja meillä oli kivaa.

Raivo ja kiukku paloivat loppuun kohtalaisen nopeasti. Minun ei tarvinnut muuta kuin ottaa vähän tilaa. Joaquin Phoenixin synninpäästö sai minut muistamaan kuinka herkästi itsekin väsyneenä olen lukemattomia kertoja puhunut ihmisistä todella pahasti. Olen purkanut omaa pahaa mieltäni, ollut heikoilla. Joskus myös olen ollut vain ilkeä ja julma. Olen kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on joskus ollut armollinen minulle ja ohittanut virheeni, antanut anteeksi ennen kuin olen koskaan ymmärtänyt edes anteeksi pyytää. Oli ilkeiden sanojen syynä mitä tahansa (en saa sitä koskaan varmasti tietää), tärkeintä on antaa anteeksi. Se tuntui jopa helpolta muistaessani olla kiitollinen omien virheideni anteeksi saamista. Mokaamme kaikki. Meidän on muistettava olla armollisia ja toistemme puolella. Antaa anteeksi, vaikkei kukaan ymmärtäisi pahoillaan ollakaan.

Eikä se ole alistumista vääryyksien edessä. Omasta rauhasta nousee myös oma voima ja viisaus toimintaan. Ja sinne rauhantilaan voi kuvitella jumalaisen Joaquinin nyökkäilemään hyväksyvästi.

Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!