Äiti, puhutaan kuolemasta

"Äiti, onko taivaaseen pakko mennä? Minä otan ainakin viltin ja Pörrin mukaan ja äiti sinut. Tulethan sinäkin äiti? Tuleeko siellä ikävä äitiä? Äiti, millaista siellä on? En halua mennä, onko pakko? Onko se niin kuin toinen maapallo? 

 "Millaista oli ennen kuin synnyit? Mistä sinä tulit äidin mahaan? Millaista oli ennen kuin olit vauva? Missä olit? Sanoitko ettet halua maapallolle? Pelkäsitkö että kaipaat takaisin täällä ollessasi?" 

Ensin sinua itketti. Sitten sinua nauratti. 

 Olet ihan kuin minä.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Ruokahetkistä kiukuttelua osa 2

Onneksi otin eilen illalla vielä aikaa kirjoittaa purkaakseni ärtymystäni auki. Tunsin olleeni raskaissa tunnelmissa muutaman päivän. Ärtymys oli noussut helposti pintaan. Harmitti huonot tuuleni, koska saimme pääsiäisen pyhien vuoksi koko perhe viettää rauhassa aikaa yhdessä. En olisi halunnut pilata mukavia päiviä. Enkä ollut saanut kiinni mistään ajatuksesta, joka auttaisi ymmärtämään mikä nyt oli vikana.

Unen voima on yleensä lämmin, turvallinen ja vahva. Usein asiat vain ratkeavat yöunien jälkeen. Tänään uni ei ollut ratkaissut ärtymystäni. Jatkoin sitkeästi suoranaista paasaamista kaikenlaisista aiheista aamiaisen aikana. Puoliso pyysi jo rauhoittumaan ja toivoi puheenaiheen vaihtamista. Miten raivostuttavaa! Miksei se ymmärrä kuinka tärkeää on nyt paasata, tunsin.

Aamun aikana jostain tulvahti mieleeni Mili Kaikkonen. Ihan tyhjästä. Facebookissa aikoinani olin seurannut häntä, kuunnellut Vaiheessa radio-ohjelmaa ja lukenut hänen kirjansa. Siitä oli kuitenkin aikaa jo. Facebook-tilinikin on ollut suljettuna jo pian vuoden. Mutta googlasin nopeasti ja huomasin hänen aloittaneen podcastin. Podcastien kuunteleminen onnistuu samalla kun laittaa pyykkiä kuivumaan ja tiskaa astioita. Olin riemuissani!

Kuuntelin heti kaksi jaksoa. Välillä vedet tulvahti silmiin, välillä vain mieleni lepäsi kuunnellessa. Ihana Mili! Emme ole koskaan tavanneet, mutta saan häneltä aina ihan hirveästi. Ja niin nytkin. Hän kuvasi omaa arkista tilannetta elämässään, joka oli nostanut ärtymyksen pintaan ja miten tilanne oli hänelle auennut ja mitä hän oli siitä ymmärtänyt. Jotain lukkoja mureni itsessäni kuunnellessani Miliä. Tajusin eilisen kiukustumiseni muihin ihmisiin olevan täysin peili omille sävyilleni, uskomuksilleni, etenkin kaikille kielteisille tuntemuksilleni, jotka haluaisin haudata jonnekin.

Pääsiäisen jatkuessa, ison suvun kesken, oli meillä ilo taas tänäänkin kokoontua yhteen ruokailemaan hieman eri kokoonpanossa kuin eilen. Mutta mukanani oli luonnollisesti ihana henkisen kasvun kouluttajani, eli 2-vuotiaani, ei-sanojensa kanssa. Milin podcastin kuunteleminen oli rauhoittanut mieltäni. Erityisesti minua oli koskettanut hänen toteamuksensa siitä, että "ei tietämisen"- tilassa oleminen on yhtä tärkeää kuin "tietämisen"- tilassa oleminen. Annoin itseni suhtautua lempeästi ärtymykseeni ja paasaamiseeni. En tiennyt mistä koko asiassa enää oli kyse. En siis enää tänään kuvitellut syyn ikäviin ruokahetkiini olevan muiden ihmisten käytöksessä, vaikka eilen niin kirjoitinkin. En tiennyt miksi koin asiat niin kuin ne koin. Annoin asioiden vain olla.

Kävimme pöytään syömään. Tyttäreni ilmoitti taaperon itsevarmuudella, ettei ollut tulossa ruokailemaan kanssamme. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota. Hän leikki leikkejään. Kävin muutaman kerran ehdottamassa, että tulisi syömään, mutta ei. Aikuiset puhuivat asioitaan, puolisoni oli rennosti eikä kiinnittänyt huomiota tilanteeseen erityisemmin. Kaikki käyttäytyivät juuri niin kuin olin eilen kirjoittanut, että toivoisin ihmisten käyttäytyvän. Kukaan ei lue blogiani, joten siitä ei tilanteessa ollut kysymys.

Lievä yllätys seurasi havainnoidessani omaa käytöstäni. Minä olin levoton, ärsytti hirveästi tyttäreni tottelemattomuus, raivostutti, hypin pöydästä pois, tempoilin levottomuuteni kanssa. Kunnes yhtäkkiä pystyin päästämään siitä irti. Rauhoituin. Keskustelin toisten kanssa niitä näitä ja keskityin syömään. Ja ennen kuin astiat oli korjattu pöydästä, oli myös 2-vuotias tyttäremme liittynyt seuraamme ja syönyt ateriansa.

Sen paremmin en tiedä mistä oli lopulta kyse, mitä tapahtui itsessäni, mistä kaikki johtui. Selkeästi en aikaisemmin kestänyt sietää omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani, jotka ottivat vallan ruokahetkissämme. Oikeasti olin varma, että syy oli toisissa ihmisissä! Kuinka tiedostamatonta toimintaa onkaan, kun vieritetään asiat muiden syyksi. Niin vaikeaa on katsoa kohti itsessään jotain mitä häpeää. Nyt olen helpottunut, koska olen päässyt jonkin tärkeän asian äärelle. Luotan, että parempi ymmärrys tulee aikanaan. Enkä tarkoita ymmärrystä siitä kuinka uhmaikäisen kanssa ruokaillaan onnistuneesti, en välttämättä opi sitä taitoa koskaan. Mutta ymmärrän ehkä tutkailla kiukustuessani toisiin ihmisiin ensisijaisesti omaa käytöstäni, toivottavasti aina lempeydellä.

Ruokahetkistä kiukuttelua

Monesti ajattelen, että luojan kiitos sillon 80-luvulla, viettäessäni lapsuuteni kultavuosia, lapsiin ei kiinnitetty erikoisemmin huomiota. Me saatiin olla aika rauhassa aikuisten hössötykseltä. Nyt mennessäni kylään lasteni kanssa tekisi mieli huutaa ovelta painokkaasti seuraavaa: "Hei kaikki aikuiset! Toivoisin, että yhteisen ruokahetkemme ajan lapsiini ei kiinnitettäisi mitään huomiota. Tai jos kiinnitetään huomiota, niin toivoisin puhuttavan kaikesta muusta paitsi heidän ruokailemisestaan. Toivon erityisesti, ettei kommentoida, kannusteta tai patisteta heitä syömään, eikä yritetä markkinoida minkään ruokalajin erikoista herkullisuutta, eikä luvata jälkiruokaa palkinnoksi normaalista tilanteesta, eikä tarjoilla tavallisen ruuan tilalla ranskalaisia ja nakkeja. Keskustellaan aikuisten asioita rauhassa ja annetaan lasten ruokailla rauhassa!" Minkäköhänlaisen vastaanoton tämä huutoni saisi?

Kirjoitan tätä äiti-ihmisen ärtymyksen vallassa epäonnistuneen juhlalounaan jälkeisenä iltana. Seurassani oli rakas uhmaikäiseni, joka väsymyksen ja ties minkä yllyttämänä itki suklaamunan perään ja kieltäytyi syömästä. Linjani on seuraava: ikinä ei ole pakko syödä, lapselta ei kysytä mitä hän haluaisi syödä, ruuaksi tarjotaan täysin samaa syötävää mitä muutkin syövät, kauniisti saa pyytää, kauniisti saa kieltäytyä, pöydästä saa nousta pois leikkimään mikäli ei aio syödä, ruokailemista ei kommentoida millään moitteilla tai kehuilla. Itse näytetään hyvää esimerkkiä ja luotetaan siihen, että nälkäiselle ruoka maistuu ja mallista oppii.

Kuinka vaikeaa näiden periaatteiden kanssa toimiminen voikaan olla! Mielestäni se oli aivan normaali vallitseva käytäntö omassa lapsuudessani. Jotenkin nämä isomman porukan yhteiset ruokahetket vie tyystin hermot loppuun minulta usein. En kestä sitä, että lapselta kysellään loputon määrä kysymyksiä: mitä haluaisit, ottaisitko, maistaisitko, haluaisitko jne. Huomio kiinnittyy luonnottoman paljon koko ajan lapsen syömiseen: "kylläpä sinulle maistuu, onpa kivaa kun syöt noin hyvin, miksi et maista tuota, oletpa reipas, mikäs nyt kun ei maistu, ota vielä vähän niin sitten saat jälkiruuaksi sitä, tätä ja tuota."

Miltä tuntuisi itse olla lapsena siinä?

Tiedän, ihmiset tarkoittavat hyvää. No, nyt vain muutama hengitys syvään ja kiitollisuus mieleen! Ihanaa, että meillä oli ruokaa, yhteinen ruokahetki sukulaisten kesken, herkullista syötävää, kaunis kevätpäivä, saimme juhlistaa kasvun ja uuden alun ihmettä. Kyllä tääkin taas tästä! Ei se nyt ole niin tarkkaa, koitan muistutella itselleni. Tärkeintä kuitenkin on aina se kuinka kotona ja arjessa toimitaan. Yksi asia täytyy vielä kiukkua purkaessa sanoa. En yhtään ihmettele, että lapsia on alettu usein rajaamaan juhlista pois. Se ei todellakaan ole lasten syy. Se on niiden hössöttävien aikuisten syy, jotka eivät osaa käyttäytyä lapsi-ihmisten seurassa asiallisesti ja kunnioittavasti, jotka unohtavat lapsien olevan ihan tavallisia ihmisiä. Lapsista tehdään hössötyskaikkeuden keskipisteitä ja samaan aikaan ollaan kyvyttömiä puhumaan yhtään järkevää lausetta mistään, yhtään mistään muusta aiheesta! Vietä siinä sitten hauskaa juhlaa.