Sunnuntai ja ulkona olemisen taito

Olen koittanut lisätä ulkona olemiseen aikaa. Tärkeintä tässä onnistumisessa on vain tehdä päätös mennä ulos. Antaa kaiken sisällä odottavien töiden pysähtyä. Pukeutua, avata ulko-ovi ja astua siitä ulos. Sitten pysähtyä, tarkkailla ilmaa ja metsää. Odottaa mitä nousee mieleen. 

Tänään painuin pihalle ja tuijottelin ympärilleni. Siitä se liike sitten pikkuhiljaa lähti. Kolasin pihan. Hakkasin sulavalle lumelle uomia puroja varten. Hain pakurikäävän pois vanhasta koivusta. Kiitin siitä. Kävin naapurustossa pyörähtämässä. Sain perunapussin mukaani. Lapsetkin seurasivat pihalle leikkimään.

Vielä aamulla pihaa kolatessani, olin mieleni vanki. Aloin uupua ajatuskeloihini. Yritin keskittää huomiota aina uudestaan havainnoimaan ympäristöä. Huomasin päivän mittaan ajatuskelojen pienenevän. Siihen auttoi varmasti kokonaisuus: ulkotyöt, ihmisten kohtaaminen, ruoka, hyvät päiväunet. Raskaat ajatuskelat saattoivat olla seurausta pelkästään lyhyiksi jääneistä yöunista.

Vielä illalla lähdimme Torron suolle iltaruualle. Nuotio ja rauha. Ilta. Keitin kotona iltateen pakurista. Kiitos tästä päivästä.

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.