Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.

Pyöräileminen

On ihanaa huomata kuinka voimat on palanneet kehoon ja mieleen. Kaikki yhdessä sen varmaan on saaneet aikaan: valon määrän lisääntyminen, nukutut yöt ja jotain muutakin ehkä. Herään  aikaisemmin kuin muut ja jaksan valvoa pidempään. En kuitenkaan käy ylikierroksilla, vaan tunnistan tasaisena virtaavan energisyyden. Lopetin imettämisen myös muutama viikko sitten kokonaan. Ehkä myös se vaikuttaa jaksamiseen. Ainakin se on vaikuttanut ruokahaluun. Söin imettäessäni ihan kaiken minkä käsiini sain ja annokseni olivat huikean kokoisia. Nyt vähän ihmetellen pysähdyn kylläisyyden tunteen äärelle, että tässäkö tämä jo oli, enkö oikeasti aio syödä enempää?

Tavoitteenani on nyt vahvistua ja omaksua vahvemmin tavakseni liikkua pyörällä säällä kuin säällä ja vielä lasten kanssa. Koska se on ilmaista, terveellistä ja kiehtovaa. Ja koska teot ja oikeat valinnat, vaikka olisivatkin jonkun mielestä turhia, mitä ne eivät kyllä ole, helpottavat ilmastoahdistusta. Haluan myös, että lapset tottuvat pyöräilyyn liikkumistapana. Tottuvat hitaampaan elämänrytmiin ja tarkastelemaan maailmaa ajan kanssa.

Meillä on lainassa pyöräkärry kahdelle pienelle ihmiselle, jossa saa matkustaa suojassa tuulelta ja sateelta. Suurena haasteena uuden tavan opettelemisessa on hyvää tarkoittava lähipiiri, joka tarjoaa autoa käyttöön joka käänteessä ja oma laiska mieli, joka haluaa tavan vuoksi mennä sieltä mistä aita on matalin. Koen hankalana myös sen, että pienempi nukkuu vielä aamu- sekä iltapäiväunet ja isompi on hyvin määrätietoinen vastalauseidensa kanssa. Kaikenlaisia tekosyitä nousee mieleeni miksi on hyvin hankalaa liikkua pyörällä lasten kanssa. Nämä kaikki tunteet hankaluudesta ovat oikeastaan vain oire siitä, että olen tottunut koko elämäni liikkumaan autolla ja siitä on vaikeaa tottua pois pelkällä tahdonvoimalla. Käytännön pakon edessä tottuminen olisi helpompaa. Haluan tehdä muutoksen kuitenkin vapaaehtoisesti.

Kuuntelen pyöräillessäni yleensä Yle Areenasta jotain mielenkiintoista radio-ohjelmaa. Kesäaamuina pyöräillessäni töihin riisuin kyllä usein kuulokkeet ja halusin vain nauttia aamujen äänistä ja tuoksuista. Varsinkin viikonloppuaamuisin, kun muu liikenne oli hiljaista. Haluan oppia rakastamaan myös muunlaisia kuin vain kesäaamuja. Niitäkin, jolloin sataa vettä tai on pakkasta. Tuulisia aamuja en odota alkavani rakastaa. Mutta sitä voi toisaalta kyllä yllättää itsensä, kun pääsee jonkun tavan kanssa sinuiksi. Silloin unohtaa liian yrittämisen ja tekosyyt ja kaikki sujuu itsestään. Muutama viikko sitten olin yksin liikkeellä ja nautin paremmasta kunnostani ja heiluttelin käsiäni vapaina, koska en kantanut sillä kertaa sylissäni ketään tai pitänyt kädestä kiinni ketään. Venyttelin kehoa ja nautin kasvoille putoavasta räntäsateesta. Vasta kun kuulin ihmisten surkuttelevan ankean harmaata räntäkeliä havahduin kokemukseeni. Olin unohtanut, että harmaata räntäkeliä kuului harmitella.

Ilmastoahdistus

Katselin aamulla pienen tyttäreni kanssa valokuvia viime kesästä ja syksystä. Kesä 2018 oli uuvuttavan kuuma ja ilmastoahdistus vyöryi ylleni varoittamatta.

Olin keväällä synnyttänyt toisen tyttäremme ja vielä toukokuun lämpö sai valitsemaan kesää ja metsää ylistävän nimen hänelle. Kesällä sitten katselimme ikkunasta oravan käyvän juomassa vesiastialta ja haistelimme miltä tuoksui kotiamme ympäröivä rutikuivaakin kuivempi metsä.

En ollut koskaan aikaisemmin pelännyt tulta. Mutta nyt mietin ehtisimmekö minnekään turvaan, jos metsä roihahtaisi yhtäkkiä. Ilta-aurinko roihui taivaanrannassa pelottavan näköisenä. Niin punaisena, etten voinut uskoa todeksi. Auringon muuttunut olemus johtui kuulemma metsäpaloista.

Ilmastoahdistus. Onneksi se nimettiin minulle. Lehdistä pystyin lukemaan, etten ollut ainoa. Mutta lähipiirissäni ei oikeastaan ollut ketään kenen kanssa olisin voinut puhua asiasta. Enemmänkin ihmiset tuntuivat nauttivan lämmöstä. Vihdoinkin kunnon kesä Suomessa!

Jostain syystä palaan nyt usein lapsuuteni uneen. Tai ei se ole uni. En tiedä mikä se on. Se on kuin muisto, vaikkei se ole sekään. Istun siinä huoneessa turvassa kuumalta auringolta ja paahteelta. On ilta, mutta ei vuorokauden osana ilta, vaan jotenkin syvemmältä merkitykseltään ilta. Päätös. Loppu. Odotamme vain, koska emme voi muutakaan. Ulos ei voi mennä. Siellä ei ole mitään. Nyt pelkään, että se on ollut enne.

Nyt on kevät. Näimme eilen sitruunaperhosen. Kuinka ihmeellinen se olikaan lentäessään ohitsemme. Taas koin, että pian perhosia ei ole. Ne ovat pian enää tarinoissamme vain. Ja lapsenlapsemme kuvittelevat millaisiakohan ne olivat olleet: “Ihan oikeastiko ne olivat niin kirjavan kauniin värisiä ja lensivät kuin keijut, olivat oikeita pieniä olentoja?” Ja me nyökkäilemme ja kerromme sukupolvelta toiselle, kunnes kukaan ihmisistä ei usko, että sellaisia olisi oikeasti koskaan ollutkaan.

Kannan tätä ahdistusta mukanani ja koen surua jopa kevään ensimmäisen perhosen nähdessäni. Silti en koskaan ole nähnyt sitruunaperhosen lentoa niin kauniina. Koen samalla jotain käsittämätöntä rauhaa ja turvaa. Luulen, että se nousee siitä, että olen uskaltanut katsoa todellisuutta ja antaa tietoisuuden mahdollisesta tuhosta uuvuttaa. Itkenyt. Kestänyt. Hyväksynyt.

Kaikelle on alkunsa ja loppunsa. Mikään ei kuitenkaan koskaan katoa. Mitään ei olisi syntynyt ellei jotakin olisi kuollut. Emme pysty ymmärtämään suurimpia kokonaisuuksia, voimme vain toimia osana niissä. Jotenkin syvemmällä tasolla oivalsin tämän. Tunsin yhtäkkiä suurta merkitystä kaikelle mitä teen ja samaan aikaan oman pienuuteni. Varjelen tätä tunnetta sisälläni kuin pientä liekkiä. En halua masentua. Haluan pysyä toimintakykyisenä. Haluan varjella, suojella ja laulaa.