Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä.
Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?
Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.
Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty.
Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.
Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.
Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen.
Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää.
Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä.
