Edelleen lukiossa

Näen aina välillä unta, jossa käyn edelleen lukiota. Stressaantuneena sählään siellä, murehdin kuinka kursseja on jäänyt suorittamatta ja jollain tavalla homma ei vain ole hanskassa. Sitten huomaan unessani, että olenkin jo suorittanut kurssit ja valmistunut aikoja sitten. Seuraavaksi ihmettelen, että mitä hemmettiä edelleen pyörin täällä. Olisin aikoja sitten voinut mennä eteenpäin. Kuljen lukion käytävillä ja mietin, että mihin täältä kuuluu lähteä.

Jokin aika sitten taas uni toistui. Lapsen itku herätti minut ja uni keskeytyi. Olin vielä menossa aamuvuoroon, mikä hieman kirpaisi yövalvomisen kanssa. Herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että nyt pureudun tähän uneen kunnolla. Unessa oli myös suora kysymys anopiltani hoivakoteihin viitaten. Ikään kuin alleviivattiin minulle työpäiväni merkitystä, että jotain liikahtaisi päässäni. Ja liikahtihan siellä.

Työpäivän aikana unen viesti konkretisoitui. Kamppailin työvuorossani stressaantuneena tuttujen ongelmien kanssa. Oi miksi olen täällä taas, kysyin itseltäni, näiden samojen ongelmien kanssa. Ne eivät ole minun vallassani ratkaistavissa. Koin vahvasti, että paikkani on toisaalla. Koin olevani vanhassa työssäni keikkalaisena ikään kuin suorittamassa niitä jo käytyjä lukiokursseja uudestaan. Olen oppini saanut siinä ympäristössä. Nyt se oma työ mietintään! Se ei ole paluu vanhaan. Se on jotain uutta.

Uni ja työpäivä sysäsivät liikkeelle taas ajattelutyön, joka on ollut pysähdyksissä. Haaveen toimia yrittäjänä. En näe muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut käyttöön kansion, jonne olen koonnut paperille piirtämiäni ajatuskarttoja ideoiden pulputessa päähän. Onneksi lasten kanssa piirrellään joka päivä niin aina on ulottuvilla luovan ajattelun muistiinpanovälineet. Samalla on auennut yhteyksiä muihin ihmisiin. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Ihan sama tuleeko johdatus älysovellusten tuuppimana vai jostakin muusta lähteestä, olen vain nauttinut. Ihana fiilis tehdä suunnittelutyötä, haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla.

Haaveilen omasta pienestä vastaanottohuoneesta tai joogahuoneesta tai hoivakodista, haaveilen villiyrttiteestä pöydällä, kangaspuista, pihakanalasta, hoitavista käsistä. Haaveilen kokonaisvaltaisesti hyvinvoivista ihmisistä, yhteisöistä, haaveilen väkevistä metsistä, ihmisten osallisuudesta tässä maailmassa. Haaveilen toimivani kanssakulkijana, keskustelijana, auttajana, hoitajana, kuuntelijana, ohjaajana. Ja kaikki tämä liittyy jollakin tapaa uuteen aikakauteen, johon olemme ihmisinä astumassa. Löydän oman työni. Luotan siihen, että asiat muotoutuvat kohdalleen. Nyt vain annan ideoiden ryöpytä!

Ilokseni olen huomannut kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan ja auttamaan yrittäjyyteen liittyen. Minulla omaa kokemusta ei ole. Pelkään pykäläviidakoita ja keskittymiskykyni voi olla surkea sinnikkyyttä vaativien asioiden äärellä. En kuitenkaan anna nyt vanhojen ajatusmallien lannistaa. Olen kuunnellut tätä ihanaa Mamaonbis-podcastia, joka huokuu ihanien ihmisten hyvää energiaa. Aivan huikeaa! Nyt on kevät. Nyt on oikea aika heittää lannoitetta asioiden pihalle ja seurata mitä sieltä alkaa kasvamaan.

Parhaita hetkiä ja hoitotyötä

Pääsin työssä ollessani todistamaan mitä kauneinta hetkeä. Sairastuneen ihmisen äärelle oli kokoontunut joukko ihmisiä viettämään aikaa yhdessä. He lauloivat ja soittivat sekä antoivat oven huoneeseen olla auki, jotta kaikki muutkin ihmiset hoivakodissa pääsivät osaksi heidän hetkeään. En tavannut ketään näistä ihmisistä. Työskentelin samalla osastolla, mutta toisten ihmisten kanssa. Silti, heidän läsnäolonsa säteili koko osastoon.

Mieleeni palasi myös eräs joulu sairaalassa, jolloin erään potilaan kotiutuminen ei onnistunutkaan. Hän oli kolmen hengen huoneessa ja hänen perheensä kysyi saisivatko he hieman soittaa ja laulaa huoneessa joululauluja. Muut potilaat antoivat luvan. Ovi jätettiin auki käytävään ja muiden potilaiden toiveiden mukaan avattiin ovet heidän huoneisiinsa. Saimme kuunnella iltavuorossa kauniita joululauluja. Minun tehtäväni oli arvioida huoneessa olevien toisten potilaiden jaksamista, koska he eivät ehkä kehtaisi pyytää musisoivia vieraita lopettamaan. Mennessäni näiden potilaiden luo, heidän mielialansa oli tavallista korkeammalla. He nauttivat elävästä musiikista täydestä sydämestään. Vieraat toivat ikimuistoisen joulun koko osastolle.

Tällaiset hetket ovat parhaita. Ihmiset eivät varmasti ymmärrä täysin millainen voima heidän läsnäolollaan, laulullaan ja soitollaan on. Se on kuin loitsujen laulamista ilmoille. Oli ihminen sitten vanhuuden haurastuttama tai sairauden koettelema, toisten ihmisten esittämä musiikki luo kuin säröjä henkisiin seiniin, joista valo pääsee taas kajastamaan hämärään huoneeseen. Muistatteko kuinka ihmeellinen on elämä, kuinka ihmeellinen ihminen, kuinka ihmeellistä että me olemme yhtä, valo puhuu.

Sairaala- ja hoivakotiympäristöissä pystyy todella arkisilla teoilla omaiset ja ystävät kohottamaan tunnelmaa. Vain saapumalla, läsnäololla, ruokailussa auttamisella, ulkoilemalla yhdessä tai kampaamalla apua tarvitsevan hiuksia, lukemalla ääneen. Tavalliset asiat ovat kaikkein ihmeellisimpiä. Surua ja kärsimystä ei voi poistaa tai ratkaista. Antaa sen olla läsnä siinä, mutta ollaan mekin. Tehdään niitä pieniä asioita, jotka ovat kaikkein suurimpia.

Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.

Laulu hoitaa

Oi miten rakastankaan taas hoitotyötä! Tein eilen yllättäen iltavuoron tuttuun paikkaan, jossa asiakkaina on pääasiassa vanhoja ihmisiä. Tapasin taas uusia hoitajia, joiden kanssa heti tunsin syntyvän hyvän tuttavuuden. Työvuorosta lähtiessä huudeltiinkin toivotukset näkemisistä. Työpäivä ei tuonut mitään tiukkoja haasteita eteen. Kerrankin sai aikalailla vain keskittyä pelkästään ihmisiin ja kulloiseenkin hetkeen.

Erään naisen kanssa laulettiin yhdessä vielä illan päätteeksi Pieni tytöntylleröinen ja Nuoruustango. Hän ei osannut sanoa mitä haluaisi laulaa, joten odotin mitä nousee mieleeni ja aloitin rohkeasti. Tunne oli huikea, kun nainen tunsi laulut ja lauloi mukana. Paras hetki työurallani pitkään aikaan.

Lapsuudenkodissani laulettiin todella vähän. Seurakunnan päiväkerhossa varmaankin ensimmäisen kerran olen päässyt enemmän laulamaan. Koulussa koin nopeasti, että en osaa laulaa. Suuren osan elämästäni olen pitänyt laulamista syrjässä. Esikoiselle kyllä lauloin paljon unilauluja. Silloinen puolisoni sanoi kerran kuunneltuaan unilaulua, että laulan kauniisti. Se tuntui ihanalta kuulla ja on hyvä muisto, vaikka arvelinkin silloin, ettei se voinut olla totta.

Muistisairaiden ihmisten hoitotyötä tehdessäni pääsin välillä hyviin koulutuksiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt laulamiseen liittynyt koulutushetki. En valitettavasti ole enää varma kouluttajan nimestä, vaikka muistankin hyvin hänen energiansa ja opetuksensa. Hän sai itseään laulutaidottomana pitävän hoitajankin rohkaistumaan laulamaan ihmisten kanssa. Onneksi työskentelin silloin osana työyhteisöä, jossa arvostettiin vahvasti ihmisten kanssa yhdessä laulamista ja asiakkaat mielellään osallistuivat laulutuokioihin. Muistisairaudet jättävät laulutaidon usein runtelematta. Laulamalla on mahdollisuus löytää yhteys ja ilo. Oli ihanaa oppia siitä.

Laulamisen merkityksen oivaltamisessa vaikutti suuresti Selma Vilhusen elokuva Laulu. Olen katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Pidän elokuvan kansia kodissani hyllyssä niin, että näen ne aina ja niissä Jussi Huovisen vahvat ja viisaat kasvot. Kuuntelen hänen laulujaan yhdessä lasten kanssa välillä. Ne välittävät jotakin ikiaikaista voimaa. Rakastan elokuvaa! Elokuvassa laulettu Etähäll' on mun emoni on käsittämätön voimassaan. Ilman elokuvaa en olisi ehkä koskaan kuullutkaan sitä. Olen laulanut sitä viime vuosina paljon.

Kotini ei siis enää ole lauluton. Teen parhaani vahvistaakseni ja välittääkseni laulamisen voimaa ja taikaa. Hyödynnän sitä tilaisuuden tullen juuri arkisissa tilanteissa. Muistisairaiden ihmisten kanssa, etenkin jos hoidan vuodepotilaana jo olevaa ihmistä, laulan hänelle hiljaa. Siten luon yhteyttä välillemme ja turvallisuuden tunnetta. Omaiset yleensä tietävät rakkaidensa lempilaulut ja hoitaja voi hakea intuitiollansa myös oikeaa laulua. Eilen se onnistui minultakin!

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.

Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.