Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Sunnuntai ja ulkona olemisen taito

Olen koittanut lisätä ulkona olemiseen aikaa. Tärkeintä tässä onnistumisessa on vain tehdä päätös mennä ulos. Antaa kaiken sisällä odottavien töiden pysähtyä. Pukeutua, avata ulko-ovi ja astua siitä ulos. Sitten pysähtyä, tarkkailla ilmaa ja metsää. Odottaa mitä nousee mieleen. 

Tänään painuin pihalle ja tuijottelin ympärilleni. Siitä se liike sitten pikkuhiljaa lähti. Kolasin pihan. Hakkasin sulavalle lumelle uomia puroja varten. Hain pakurikäävän pois vanhasta koivusta. Kiitin siitä. Kävin naapurustossa pyörähtämässä. Sain perunapussin mukaani. Lapsetkin seurasivat pihalle leikkimään.

Vielä aamulla pihaa kolatessani, olin mieleni vanki. Aloin uupua ajatuskeloihini. Yritin keskittää huomiota aina uudestaan havainnoimaan ympäristöä. Huomasin päivän mittaan ajatuskelojen pienenevän. Siihen auttoi varmasti kokonaisuus: ulkotyöt, ihmisten kohtaaminen, ruoka, hyvät päiväunet. Raskaat ajatuskelat saattoivat olla seurausta pelkästään lyhyiksi jääneistä yöunista.

Vielä illalla lähdimme Torron suolle iltaruualle. Nuotio ja rauha. Ilta. Keitin kotona iltateen pakurista. Kiitos tästä päivästä.

Kesken

Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.

Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Sanat vaikeita

Miten minusta tuli yhtäkkiä sanaton?

Halusin kirjoittaa kaiken tarkasti ylös lapsiani varten

Kertoa näistä oudoista ajoista, jolloin isovanhempien sylit katosivat olemasta

Unohdin kaiken

Sanat kuolivat

Ja kun ne heräsivät taas uuteen syntyyn

Muistin

Kuinka ihana onkaan toinen ihminen

Miten ihmeellistä että olemme olemassa

Miten se onkaan, kuin pieni taivas, kun saa astua toisen kotiin

Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Mieli kuin imetys

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin muut. Olin nukkunut yön hyvin, mikä ihana tunne! Mieleni aloitti nopeasti pyörittelemään asioita. Seuratessani sen liikkeitä, koin oikeasti mieleni kuin työkaluksi, ruumiinosaksi vai kuinka sitä nyt kutsuisi. Nyt tulee todella outo vertaus, mutta tulkoon. Koin, että mieli on kuin rinnat, joilla imetetään vauvaa.  Tai paremminkin imetys tapahtumana. Keskeisen tärkeä ominaisuus ihmisessä, jota ilman oltaisiin kuoltu aikoja sitten sukupuuttoon. Niin luonnollinen, helppo, ihana juttu ja samaan aikaan sen voi joku toinen kokea luonnottomaksi, vastenmieliseksi ja se voi olla todella vaikeaa tai mahdotonta eri syistä.

Imetys tapahtuu ilman, että tarvitsee opetella kuinka maito valmistetaan. Tarvitsee osata toimia osana kokonaisuutta äiti-vauva ja antaa asioiden tapahtua. Toisille se käy helposti, toisilla se ei onnistu. Mieli sama juttu. Kontrolli ja hallinta ei toimi. Antautuminen ja tapahtumien luonnollisen kulun salliminen luo tilan mahdollisuudelle onnistua. Ja haluaisin mieleen suhtauduttavan samanlaisella lempeydellä kuin imettämiseen. Näiden yksinkertaisten asioiden äärellä voi kuitenkin tuntea itsensä niin neuvottomaksi ja hauraaksi. Varsinkin jos joutuu vertailtavaksi toisiin omasta tai toisten toimesta.

Mielen automaattisesti suoltamat ajatukset ovat olleet pitkään minulle vihollinen. Olen ollut tietoinen niiden kaappaamasta vallasta, mutta kaikista joogaharjoituksista ja meditaatiotekniikan harjoituksista huolimatta olen ollut yleensä aseeton. Ajatukseni ovat pystyneet arvaamatta kaatamaan minut. Saatan alkaa suremaan, itkemään, ahdistumaan, häpeämään, katumaan, ties mitä, varoittamatta. Lannistuneena ja häpeää tuntien olen vertaillut itseäni toisiin miettien miksi minä reagoin tietyllä tavalla, miksi muut eivät.

Luulen, että käänteen tekevää minulle on ollut oivaltaa jonkinlainen rentous ja luottamuksen kokeminen siihen, että minun ei tarvitse taistella ajatuksiani vastaan. Vaan voin luottaa siihen, että ne muuttuvat itsestään kunhan teen harjoitukseni toisaalla elämässä. Ja harjoitus ei tarkoita vain asanoihin vajoamista joogamatolla, vaikka sekin on minulle tärkeää. Päivät ovat täynnä tilanteita, joissa voi harjoitella rentoutumista, sallimista, lempeyttä, armollisuutta. Etenkin kaikkien epäonnistumisten ja raivareiden jälkeisissä synkissä vesissä voi opetella rakastamaan itseään juuri sellaisena surkeana, nolona ja epäonnistuneena.  Ei tarvitse ymmärtää analyyttisesti kuinka se tapahtuu ja missä se tapahtuu. Mieleni tapahtuu minussa ja on minulle tärkeä työkalu, se riittää. Kuin jalat, joilla kävelen. Kuin silmät, joilla katselen. Kuin rinnat, joilla ravitsen uuden elämän alkua.

Kuten viime päivien pääsiäisenvieton juhlistamisessa suvun kesken saatoin huomata, en voi huijata itseäni. Mieleni on epämiellyttävän rehellinen minulle. Se saattaa eri keinoin minut olennaisten asioiden äärelle, jos vain uskallan hieman ravistella ja katsoa eri suunnista mieleni ilmiöitä. Se pakottaa siis asioiden äärelle, mutta ei ratkaise niitä puolestamme. Jos haluamme pitää mielemme hyvänä työkaluna elämän verstaassa, meidän on jollakin tapaaa syytä antautua sen edessä, silloin emme enää ole sen vallassa, vaan teemme yhteistyötä. Luulen, että voimme aina luottaa sen ilmiöihin. Mieli ei ole oikeassa ja totuus, mutta se ilmentää meille asioita, kertoo meille tarinoita todellisuudesta, tarvitsemme sitä.

Varovainen aavistus miksi mieleni suuttui ja alkoi syytää kaikkia muita aikuisia kohtaan syytöksiä siitä, etteivät osaa olla lasten seurassa. Uskon kantavani paljon pelkoa ja häpeää omaa aikuisuuttani, vanhemmuuttani ja äitiyttäni kohtaan. Pelkään hallinnan menettämistä ja paljastumista kuinka neuvoton ja keskeneräinen olen. Haluaisin tai olen halunnut nimittäin luoda sellaisen kuvan itsestäni, että olen oikea superäiti, joka on oivaltanut vaikka mitä salaisuuksia tässä kiireisessä ajassa, jossa ihmiset ovat kadottaneet kykynsä olla vanhempia. Mieleni varjeli vielä tätä vääristyneeksi muuntunutta kuvaa itsestäni. Se halusi suojella.

Nyt, kun suloisen moninaisia ajatuksia tehtailevan mieleni kanssa yhteistyössä olen miettinyt tällaista vaihtoehtoa, tuntuu kuin jotain olisi taas murtunut hyvällä tavalla. Tuntuu kuin olisi tullut tilaa sisälläni, ei tarvitsisi kannatella jotain haitallista. Ja aina kun energiaa vapautuu jostakin, mikä on käynyt turhaksi, voi sitä alkaa suunnata rakentaakseen jotain uutta. Ehkä tämä superäiti-uskomus oli minulle tarpeellinen vielä hetki sitten. Nyt on aika luopua siitä.

Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

Itku isoäidilleni

Olet kulkenut minussa mukana aina

Tunnen vahvana surun sisälläni 

En tiedä miten puhutella sinua

Et olisi halunnut lähteä luotamme niin varhain, kirjoitit

Tyttäreni syntyi lähes päivälleen 50 vuotta kuolemasi jälkeen

Vasta nyt ymmärrän kuinka lyhyt aika se on

Yritän vahvistaa muistoja, joita minulla ei ole

Haluan tuntea, että kannan sinusta mukanani muutakin kuin surua

Haluan tuntea lempeytesi, rakkautesi, hoitavat kätesi

Sen kuinka sinuun saattoi aina turvata

Kuinka otit syliisi

Minun on siltikin vielä itkettävä 

Et olisi halunnut vielä lähteä

Olisin halunnut silittää ihoasi

Joogaa ja vanhemmuutta

90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.

Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.

Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.

Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?

Tammikuun luminen piha

Tammikuun luminen piha

Niin hentoinen olet vielä

suuri karvalakki päässäsi

Tämä on se hetki

Poikanen lentää pesästä

Minun poikanen

pieni poikani

Vasta ikkunasta katsellessa tuli kyyneleet silmiin

sydän muljahti rinnassa

Ei surusta, ei ilosta

vain haikeasta kaipauksesta

Hyvä on tässä olla

katsella

isäsi pakkaamassa autoa, saattamassa

Ei huolta juuri nyt

Kaikki hyvin

Onnea matkaan