Eckhart Tollesta ja sinisilmäisyydestä

Olen pitkästä aikaa palannut kuuntelemaan ja lukemaan Eckhart Tollen opetuksia. Onneksi olen säilyttänyt hänen kirjansa hyllyssäni. On ihanaa lukea Uusi maa- kirjaa, johon suorastaan hullaannuin sen ilmestyttyä aikanaan. Samaa kirjaa lukee nyt eri ihminen, joka kummallisesti muistaa sen nuoren äidin silloin joskus lukemassa samoja tekstejä ja hapuillessa kohti mielenrauhaa.

Ajattelen monesti, että lapsena ja nuorena olen ollut paljon viisaampi. Haen usein lohtua lapsuuden mielenkiinnon kohteistani ja kirjoituksistani. Ihmettelen sitä ymmärrystä ja vaistoihin pohjautuvaa tietämistä, mikä minulla on ollut silloin. En todellakaan koe olevani henkisesti viisaampi nyt vanhempana. Olen kylläkin koheltanut menemään enemmän ja kerännyt maailmasta kokemuksia. Olen oppinut suojautumaan paremmin ja ehkä olemaan myös rohkeampi. Mutta oivaltaessani jotakin merkittävää, tuntuu aina siltä kuin palaisin samalle lähteelle, jossa lapsena alati leikin ja uin.

Nyt vanhempana tunnistan mieleni ahtaat tarinat, koska niistä on tullut vanhemmiten jo niin sietämättömiä ja varmaan myös siksi, ettei niitä lapsena ja nuorena ollut muodostunutkaan niin merkittävästi. Tollen ohjeet läsnäolon harjoitteluun on tässä iässä ehkä helpompi (ainakin näin lomalla) pitää mielessä. Youtubessa olen seurannut hänen kanavansa ilmaisversiota jo pitkään, mutta en ole arjessa juurikaan kuunnellut häntä. Se ehkä johtuu siitä, että imeydyn aina kollektiiviseen ylivireyteen ja Tollen energia tuntuu sieltä käsin sietämättömältä. Nyt lomalla olen eri energiassa ja en koe ärtymystä Tollesta.

Lapsuuden lähteellä olemista miettiessäni mieleeni tunkee sinisilmäisyyden käsite. Olla hyväuskoinen. Sellainen, jota pidetään herkästi tyhmänä. Joka on helppo harhauttaa uskomaan jotain mikä ei ole totta. Olen elämäni aikana saanut usein kuulla olevani liian sinisilmäinen. Myös potilastyössä välillä olen pohtinut käsitettä. Etenkin havahtuessani siihen, että käsitykseni potilaasta on saattanut olla paljon toisen käsityksestä poikkeava.

Minulla on nuorempana ollut taipumus uskoa ihmisistä ennemmin hyvää kuin pahaa. Oli helpottavaa kuulla kerran erään lääkärin sanovan minulle, että on pelkästään hyvä asia, että uskot potilaaseen ilman epäilyksen häivää. Hän sanoi, että se tunne välittyy kyllä ihmiselle, ja jos hoitaja ei usko, että potilas pystyy esimerkiksi muuttamaan jotakin itselleen vahingollista tapaa, kuinka potilas voisi itsekään uskoa siihen kykenevänsä. 

Luulen, että sinisilmäisyys on paljon suojannut minua ja myös muita ihmisiä lähelläni. Siihen liittyy kiinteästi se, että voi antaa asioiden jäädä, voi irrottaa niistä, olla pohtimatta niitä sen enempää. Mutta jo pieni hetki, jossa ihminen kokee, että toinen uskoo minusta hyvää ja luottaa minuun, vahvistaa sitä, että haluaakin toimia yhteisen hyvän eteen ja ihmisolentona on helpompaa olla. 

En ole varma enää lainkaan olenko menettänyt taitoni olla sinisilmäinen vai onko se edelleen osa minua. Panostaessani läsnäolon harjoitteluun tämä tuntuu nyt tärkeältä. Haluaisin palata siihen sinisilmäisyyden tilaan, jossa kaikki hyvään uskominen virtasi minusta vilpittömästi yrittämättäkin. 

Tulla lapsen kaltaiseksi. Tämä kuulostaa tutulta henkiseltä opetukselta.  

Hermoston kauneus ja vastustuksesta hellittäminen

Uusi päivä ja ikiaikainen aurinkomme <3

Olin Tallinnassa terveysmuseossa, Estonian Health Museum'ssa. Mieleenpainuvinta minulle oli hetki, kun tuijottelin lasivitriiniin levitettyä ihmisen hermostoa. Hermosto irroteltuna ihmisestä, levitettynä siihen lasin taakse kuin mikäkin lankakerän ja meduusaeliön sekoitus. Kuin kuivattu kalanruoto, monimutkaisempi ja pehmeämpi tietenkin. Katselin pieniä rönsyileviä lankoja, jotka luovat yhteistyössä kehon ihmeellisten muiden kudosten ja systeemien kanssa myös intuition kokemuksen. Miten ihmeellinen ihminen! Saan elää tällaisessa kehossa, joka on käsittämättömän monimutkainen ja luotu toimimaan ja selviytymään tällä maapallolla. Ihmetys ja kiitollisuus.

Olen viime päivinä pohdiskellut paljon ylimielisyyttä. Olen kokenut sen jyräävänä energiana ja kokenut, ettei minulla ole suojausta sitä vastaan. Vetäydyn nopeasti. Olen pohtinut ylimielisyyden käsitettä ja tätä taipumustani vetäytyä. Ylimielisyys voi olla etäistä ja passiivista, silloin se on helpompi kestää. Mutta jos se on aktiivista ja lähelle tunkevaa, sitä on vaikeampaa sietää. Omalle ylimielisyydelleni olen luultavasti sokea. Joka tapauksessa olen pohtinut vetäytymistäni. En vain osaa toimia toisin. Ja se johtuu todennäköisesti sellaisesta lasivitriinin sisälle vangitusta olennosta, jonka kruununa on aivot, joka asuu sisälläni ja päättää paljolti puolestani. 

Haaveilen aina siitä, että olisin sellainen elokuvien itämainen zen-tyyppi. Aina tietoinen, maadoittunut, rauhallisuuden tilasta asioita kokeva. Mutta en ole, ainakaan vielä. Nyt kesäloman ansioista olen rauhan tilassa, jossa pohdintaa ja kirjoittamisen tarvetta syntyy. Loman päätyttyä toivon jälleen, että pystyisin säilyttämään rauhan tilani arjessa, mutta tavallisesti se ei onnistu. Arki on rytmiltään sellaista, että siltä lasivitriiniin vangitulta olennolta vaaditaan toimintaa, jotta asiat tulevat hoidetuksi. Maapallo ei ole koskaan ollut helppo paikka pysyä hengissä. Tai helppo paikka emolle suojata jälkeläisiään. Siltä pohjalta kehoni on suunniteltu. Ja nykymaailman perkeleellinen häly ja ylivirittyneet olennot, joiden laumaan kuulun, halusin tai en, eivät tuo helpotusta.

Nyt pyöritellessä näitä teemoja mielessä, en voi olla ajattelematta synnyttämistä. Miten tuntuikaan voimaannuttavalta silloin, kun lopulta oivalsi mitä on olla vastustamatta supistuksen tuomaa kipua. Elämä tapahtuu minussa (vauva on sisälläni ja kehoni luo supistuksen synnyttämisen vuoksi ilman, että tietoinen mieleni on osallistunut prosessiin millään tavalla). Opin kolmannen lapseni syntyessä intuitiivisesti hellittämään vastustamisen sijaan ja silloin oli paljon  helpompaa olla. Pystyin luottamaan siihen, että tämä ihmeellinen kehoni kokonaisuus toimii parhaakseni. 

En voi estää vetäytymistäni, se on niin vahva tarve. Tarvitsen piilon tuomaa suojaa välillä hyvinkin voimakkaasti. Vaikka analysoisin asiaa loputtomiin, en ehkä saisi koskaan vastausta siihen miksi en pysty muuhun. Ja voihan olla, että se on ainoa oikea tapa toimia tietyissä tilanteissa. Voisinko elämässä aktiivisemmin kunnioittaa kehoni viisautta, olla lempeän myötätuntoinen tätä kaunista ja ihmeellistä systeemiä kohtaan, joka tekee kaikkensa hyväkseni? Kun se ohjaa minut piiloon, menisin mukisematta. Voisin aidosti rauhoittua siitä ymmärryksestä, että kehoni on aivan mieletön itse itseään parantamaan kykenevä, elämää synnyttävä, rakastamaan kykenevä systeemi. Elämän luonne on myös tuottaa kipua ja häpeää ihmiselle. Vaikka tekisin mitä, en voisi estää näitä kokemuksia. Ne tulevat vyörymään lävitseni ja nujertamaan minut aika ajoin. Elämän luonne on myös olla palautuva. Tunne kestää aikansa ja sitten se alkaa helpottamaan. Ehkä on ihan viisasta olla piilossa/turvassa silloin kun sinne ohjataan.

Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.

(ei)

Vuoden päättyessä pohdiskelen elämää. Tästä joulun ajasta  mieleeni tulee progressiivinen rentoutusharjoitus. Siinä lihas jännitetään voimakkaasti, jotta voidaan havaita miltä tuntuu lihaksen rentoutuminen. Joulu on kuin tämä harjoitus. Ihmiset kiirehtivät ja lopulta kohtaavat rauhoittumisen.

Miltä tuntuu rauhoittuminen nyt kohdallani?

Maisemat ovat tavallaan hieman vieraat lumettoman luonnon ja valon suhteen. Olen kävellyt paljon koiran kanssa luonnossa ja ihaillut luonnon värejä. Toisena hetkenä pimeys on tuntunut pelottavalta ja märkä maa vaikuttavan siltä kuin se pettäisi minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuunnellut Havaintoja muutoksesta-keskusteluohjelmaa Yle Areenasta. Olen katsellut 90-luvun Muumilaakson tarinoita. Olen kutonut villasukkia ja pohtinut viitsinkö tehdä rumalle villasukalle parin. Lukenut Lasse Nordlundin kirjoituksia. 

Tänään kätkin suklaakonvehtirasioita outoihin paikkoihin, koska on jo hieman huono olo niiden liiallisesta syömisestä. Odotan myrskyä. Uutisista on voinut kuulla jo useana päivänä, että se on tulossa. Aamulla kuuntelin tuulta. Milloin se oikein tulee?

On edelleen kovin pimeää. Olen herkistynyt jouluna jälleen joulun tärkeimmän tarinan äärelle. Kertomus siitä, että pimeyden keskelle syntyy valo, uusi toivo ja se syntyy sinne minne kiireinen ihminen ei voi uskoa sen syntyvän. Olen myös leikkinyt jälleen livenä sadun joulupukista, joka tulee tuomaan lahjoja ihmisille. Lauloimme joulupukille ja oli ihanaa nähdä pukki taas. 

Olemme nähneet sukulaisia ja ystäviä. On ollut ihanaa, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Ja on ollut ihanaa sen jälkeen, kun on saanut vetäytyä omiin oloihinsa. 

Tänä aamuna mieleeni tuli se, että voisin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoittaminen on ollut aina itselleni mieluisaa. Onko tosiaan niin, että minulla ei ole aikaa kirjoittamiseen elämässäni? Tätä pohdin. Yritin joulupäivänä kirjoittaa ajatuksiani joulusta, seimestä ja joulupukista. Kirjoittamisesta ei tullut mitään. 

Tänä aamuna kävellessäni harjulla mieleeni tuli tämän kirjoituksen otsikko. Pyörittelin ensin ajatuksissani tällaista otsikkoa: "EI!!!!". 

Tämän sanan merkitys kiehtoo minua nyt. Olen viime aikoina tullut siihen johtopäätökseen, että voisin aivan sumeilematta käyttää ei:tä elämässäni loputtomiin. Niin paljon kuin vain ehdin ja jaksan. Voisin sanoa aivan kaikille minulle tarjoutuville mahdollisuuksille, tapaamisille, koulutuksille, e-passin tarjouksille, ihan kaikelle mikä tulee tietoisuuteeni oman perheeni ja kotini ulkopuolelta - EI-. Kannustan itseäni tähän nyt täysillä. Sen rajattomuus tuntuu ihanalta. Ja minusta tuntuu kuin se olisi loitsu, joka vahvistaisi minua kerta kerran jälkeen.

Tarkoitan tällä sitä, että olen oivaltanut, etten menetä rajaamalla yhtään mitään. Päinvastoin. Tarvitsen keskittymiskykyä ja läsnäoloa. Tarvitsen hiljaisuutta, jotta kuulen omat ajatukseni. Haluan miettiä rauhassa. Olen huomannut vaistojeni joko vahvistuneen tai sitten taitoni lukea hiljaisuuden antamaa tietoa vahvistuneen. Olemme joka tapauksessa yhteydessä toisiimme, vaikka kieltäytyisin kaikesta vuorovaikutuksesta oman perheeni ulkopuolisista ihmisistä. Erotuksena ainoastaan se, etten uuvu kaikesta hälystä.

Mutta jos huutaisin täysillä; "EI!!!!" joka suuntaan, vain vahvistaisin vetovoimaa, joka häiritsee rauhaani. Sen sijaan pieni "(ei)" ilman pistettä joka paikkaan kylvettynä on parempi. 

Ei-sana lisää tunnettani toivosta. Jotta pystyn näkemään, tarvitsen toivoa. 

Nyt sana "toivo" jäi pyörimään mieleeni. Miten ihana sana! Toivottaa, olla toiveikas, toivoa... 

Sanat on loitsuja <3

Sinulle, kuka luet tätä, toivon rauhaa, tilaa ja luottamusta. Et jää mistään paitsi varjellessasi rauhaasi. Päinvastoin. Löydät rikkauksia, joita et voinut uskoa todeksi.

Ylivirittyneisyyteen havahtuminen

Kesäloman jälkeen palasin töihin tietoisena siitä, että sisääni rakentunut rauhan tila saattaisi piankin taas kadota. Muistan puhuneeni ystäväni kanssa asiasta ja pidin kiinni ajatuksesta tai toiveesta, että sen pystyisi jollakin tapaa säilyttämään työn imun pyörteissä ja lasten koulu- ja harrastusrumban ahtaudessa. 

Nyt olen saanut kaksi lomapäivää, joiden aikana on ollut mahdollista pohtia, että kuinka kävi. Oli ihanaa viisautta minulta aloittaa lomapäivät käymällä Olotila Rauhassassa, jossa saa apua ylivirittyneisyydestä palautumiseen. Saapuessani hoitoon ajattelin olevani "ihan ok"-mielentilassa. Olen jo pitkään nukkunut ihan hyvin, en ole ollut erityisen ärtynyt ja työpaineetkin oli mielestäni hyvin paketissa. Aamulla, kun olin lähettänyt lapset kouluun, olin hyvillä mielin. Aamu ei ollut ollut kaaosta. Kadonneita tavaroita ei ollut tarvinnut etsiä, aikaa oli ollut riittävästi.

Saapuessani Olotila Rauhan tiloihin tunsin kuin olisin törmännyt johonkin sumuseinämään. Paikan rauhan energia oli niin vahva ja tiedostin heti olevani aivan eri energiassa. Samalla hetkellä, kun tervehdin valmentajaa, jota olin tulossa tapaamaan, tulin tietoiseksi omasta ylivirittyneisyydestäni. Tapaaminen alkoi keskustelulla ja tunsin valtavaa  helpotusta siitä, että sain puhua ihmisen kanssa, joka oli keskittynyt ja läsnäolokykyinen. Miten harvinaista tänä päivänä sellainen onkaan! Me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja kalibroidumme toisistamme. Se vaan on niin. Aloin rauhoittumaan.

Eilisen aikana tulin paremmin tietoiseksi siitä, että minulla oli paljonkin tarvetta tasapainoon hakeutumiseen, rauhoittumiseen, kultaiselle keskitielle astumiseen tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua. Vaikka ajattelen arjessani olevani se melko rauhallinen tyyppi, niin aloin epäilemään asiaa kuitenkin. Elämme kollektiivisesti niin voimakkaassa ylivireydessä, että itsekin virittäydyn siihen, tietenkin. Pelkäämme kollektiivisesti sotaa, hallituksen leikkauksia, peukku-huumeen käyttäjiä, puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, muiden kanssaelollistemme joukkosukupuutoista, listaa voisi jatkaa vielä pitkään. 

Elämme varuillaan olon energiassa ilman turvallisia yhteisöjä. Meillä ei ole enää kykyä irrottautua laitteista ja koneista, joiden varassa ja ohjauksessa toimimme. Puhumme itsestämmekin kuin olisimme koneita. Minäkin käytän koneista siirtyneitä sanoja jopa ohjatessani tietoisuustaitoharjoituksia ihmisille. Käytän sanoja "kehon skannaus" ja "käyttöjärjestelmä" tai "latautuminen" puhuessani ihmisolennosta. Keskustellessani Olotila rauhan valmentajan kanssa tiedostin, ettei ollut ihan helppo paikka minulle asettua hoidettavaksi. Se vaati paljon myötätuntoa itseltäni itseäni kohtaan. Valmentaja oli ihana, hän sanoi, ettei tarvinnut nyt yrittää mitään, ei tarvinnut yrittää rentoutua tai muuta. Ylivirittynyt minä ei voi siirtyä rauhan tilaan tekemällä jotakin oikein, suorittamalla jotakin harjoitusta tai onnistumalla jossakin yrityksessä. Olin paikassa, tilassa ja ihmisen lähellä, jossa kaikesta oli lupa nyt hellittää. 

Hoidon aikana analyyttinen mieleni ei saanut oikein kiinni mistään. Päivä jatkui. Piti viedä lasta hammaslääkäriin, toinen lapsi ei noudattanut sovittuja koulumatkasääntöjä, jouduimme käymään kaupoilla (mitä inhoan) ja jouduin taas harhaanjohdetuksi luultuani ostavani tuotteen, jonka saisi puoleen hintaan (hinta olikin jo alennettu ja arvioin rahan menon väärin) ja muitakin sattumuksia mitä kuuluu tavalliseen arkeen. Erona aiempaan havaitsin sen, että meillä säilyi lasten kanssa hyvä yhteys. Minun oli helppo ottaa syliin iso koululaiseni, joka rakastaa olla sylissä ja jota aika ajoin en millään jaksaisi pitää sylissä. Oli ihanaa pitää sylissä omaa lasta! Jaksoimme tehdä kaikki arjen asiat ja jaksoin olla myös siinä väsymyksen energiassa. En kokenut mitään tarvetta vetäytyä omiin oloihini kännykkäni kanssa. Puuhailimme kaikkea ihanaa myös. Puolisoni teki pitkän työpäivän ja hänen poissaolonsa ei harmittanut, kuten yleensä. Kodissa oli hyvä olla. Epäjärjestys ei vaivannut tai vienyt huomiotani. Tein ruokaa hyvillä mielin ja askartelin taikasauvaa keijuasuun lapsen kanssa.

Lähdimme lasten kanssa ulkoiluttamaan koiraa (he halusivat mukaan, mikä myös oli tavallisuudesta poikkeavaa). Huomasimme kirkkaan kuutamon nousevan metsän takaa illan hämärtyessä. Tunsin elämän/maailman ihmeellistä, maagista, mystistä elinvoimaa, joka peittää/lävistää kaiken. Päivän ja yön taite tuo niin elävästi muistutuksen siitä, että me ihmisinä olemme yhtälailla kirkasta päivänvaloa ja mystistä yön hohdetta. Vain olin ja hengittelin maisemaa. Meillä oli ikimuistoinen illan hetki lasten kanssa yhdessä. Yhtäkkiä puolisonikin oli jo tullut kotiin. Illalla lapseni soitti kitaraa meille, kun söimme iltapalaa. Yleensä se on ollut niin, että me vanhemmat muistuttelemme tekemättömistä soittoharjoituksista ja lapsi kaivaa ilman iloa soittimen esiin. 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi uskoa todeksi sitä kuinka erilainen päivä eilinen oli. Ilman, että analyyttinen mieleni pystyy millään tavalla havaitsemaan tai jäsentämään muutoksen juurta. Mielikuva tai runo voisi kuvata kokemusta.

Jokin voima kutsuu minua. Jokin laulu kantautuu uneeni. Jokin nousee vaivaamaan minua. Se on kuin lapsuuden näkymätön ystävä, josta aikuiset puhuvat kuin se ei olisi todellinen olento. Mutta joskus havahdun siihen, että siinä se on. Se houkuttelee minua astumaan sivuun, jäämään muista jälkeen, pysähtymään pelottavalle pienelle polun alulle ja katselemaan sitä tummaa tiheikköä, jonne meneminen arveluttaa. Vastaukset eivät ole sanojen muodossa ja minä huomaan ymmärtäväni niitä silti. Ne tulevat minulle taivaan ja maan väreinä, vähenevän kuun nousuna, pimeydessä, hämäryydessä, hiljaisuudessa, unenomaisuudessa. Anna minun asettua useammin sen maailman pehmeyteen, josta sanat ja pitkät, valkoiset käytävät puuttuvat. Anna minun hengittää useammin keuhkoni täyteen ikuisuutta, tummuutta ja kaiken vastaanottavaa, luovaa voimaa. Anna minun luottaa.

Tänään jatkan elämääni. Tänään on edessä päivä muiden päivien joukossa. Ehkä löydän vastauksia kysymyksiin, joita en ole ymmärtänyt esittää. Maailma on kiehtova paikka ja saan olla osa tätä kaikkeutta. Toivon sinulle, ihmisolennolle, joka luet tätä, kaikkea hyvää. Olemme samaa ja matkamme täällä on hämmentävä. Toivon, että pystyt löytämään rauhan tilan itsessäsi ja toimimaan siitä energiasta käsin tässä koneistuvassa aikakaudessa. 

Ja mitä vastaisin menneisyyden itselleni, joka pohti, että kuinka onnistun säilyttämään kesälomalla saadun mielentilan arjessa? Vastaisin, että harjoittelu jatkuu.

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat.