Tunnisteet

torstai 30. toukokuuta 2019

Unettomuutta ja yhteyden kokemista


Viime päiviin en ole saanut lainkaan mahtumaan aikaa kirjoittamiselle. Olen kokenut olevani hukassa ärtymyksen, väsymyksen ja turhautumisen aallokoissa. Välillä laineet vähän rauhoittuvat, mutta en osaa suunnata vedestä rannalle. Juutun kellumaan paikoilleni. Aika kuluu, päivät menevät ja minä kellun ja taas pyristelen. Ajatus joogamaton avaamisesta lamaannuttaa.

Viime yön nukuin ulkona teltassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin varma, että nukkuisin kuin tukki. Olin laamantuneista viime viikoista huolimatta nukkunut ainakin kohtalaisen hyvin ja ulkona nukun yleensä ihan huikean syvää ja vahvistavaa unta. Mutta nyt valvoin ja valvoin. Saatoin torkahtaa ja herätä. Mieleni kelasi sitkeästi vastenmielistä draamaa ihmissuhteisiin liittyen. Mutta välillä unen ja valveen rajamailla sain levätä hetken mieleni synkästä tarinasta ja koin uskomattoman sulautumisen tunteen luonnon kanssa.

Puiden ääni tuulen liikutellessa niitä ja se uskomaton äänimaailma, jonka linnut luovat. Luulisin, että metsä hiljeni vain pariksi tunniksi joskus puolen yön jälkeen. Maan elävyys, elävien olentojen mieletön määrä, kasvien ja eläinten energia, kaikki kuhina ja voima, minä yhteydessä kaikkeen muuhun, ääniin, tähän maapallon pinnan kuhinaan ja liikkeeseen. Mikä ihana tunne, vaikka se kestikin vain hetken aikaa.

Se palautti kuitenkin mieleeni henkilökohtaisen kokemuksen jostakin mielettömän suuresta voimasta, jumalasta, rakkaudesta, armosta, luojasta, hengestä... en ole osannut nimetä sitä. Se oli lohduttava, pyyteettömästi rakastava ja taas lohduttava voima, joka sai minut uskomaan, että kaikki oli ihan hyvin, juuri niin kuin pitikin ja oikeasti ei ole mitään hätää, vaikka suruni ja ahdistukseni oli silloin kuristava. Se sai minut tuntemaan hyvin lohduttavalla ja rakastavalla tavalla, että olin turvassa, että kaikki olivat oikeasti turvassa.

Koin tämän voiman yllättäen ja ihan pyytämättä kävellessäni metsässä kerran. Olin lukenut Suomen kuvalehdestä järkyttävän artikkelin todellisuudestamme. Aihetta en halua edes mainita, niin pahasti se musersi uskoni koko elämään ja syöksi minut jonnekin omien ahdistusteni helvettiin. Lähdin metsään, koska en muutakaan keksinyt ja koin tämän eheyttävän tunteen yllättäen. Lohduntuoja, mikä se olikin, tuntui olevan jollakin tavalla erillään minusta, mutta minä olin siinä.

Tunsin taas yhteyden viime yönä kärvistellessäni unettomuuden ja mielen draaman keskellä. Nyt vain pohdin, että voisinko kokea tämän ihanan syvän yhteyden tunteen myös ilman sen vastaparia, ahdistavaa erillisyyteen tai itsekeskeisyyteen hukkumista. No, olen liian väsynyt valvomisesta pohtimaan mitään enempää. Asioiden rauhaan jättäminen on oivalluksistani ihanin. Varsinkin kokemukset jostakin pyhästä, elämää suuremmasta, niistä ei oikein ole hyödyllistä puhua, ne vain ovat siellä jossakin olemassa, eikä toisia saa niitä sanoilla ymmärtämään.

Pyysin aamuyöllä ajatuksissani, että ota minusta tämä viha ja katkeruus pois ja anna minun nukkua. En tiedä kenelle kohdistin sanani, mutta pyyntöni toimi. Nukahdin lopulta kunnolla. Kunnes tyttäreni heräsi klo 5.15 valoisuuteen ja herätti minut innoissaan: "Äiti, nyt on aamu! Me nukuimme teltassa koko yön! Ihan niin kuin Ryhmä Haukin!" Silmäluomeni aukenivat väkivalloin. Mikä ilo ja energia vieressäni, ihana lapseni. Ja minä yhtä kuin kolotus, sydämentykytys, särky ja mikä vielä. Mikä ihana elämä, sekoitus kaikkea mahdollista <3

lauantai 11. toukokuuta 2019

Sota meissä

sota
Olin veljeni kanssa kerran kävelyllä tutuissa lapsuuden maisemissa. Moni näkökulma fyysisiin paikkoihin sekä lapsuuden kokemuksiin on muuttunut vahvasti keski-iän armeliaisuudessa. Katselimme maisemia ja puhuimme menneistä. Puhuimme myös siitä, että myös me 70-luvulla syntyneet, olemme sodan jälkivuosiin syntyneitä lapsia. Kuinka lyhyt aika on ollutkaan silloin vielä sodan päättymisestä. Sen oivaltaminen on melkoisen pysäyttävää.

Tunnistan sodan varjon olemassaolon lapsuuden muistoissa. Pappani asui samassa talossa kanssamme ja juopotteli silloin tällöin. Alkoholin vaikutuksen alaisena hän eli uudelleen hetkiä rintamalla. Huusi ja melskasi tai soitti sotaan liittyviä lauluja. Jostakin syystä en kokenut tätä kaikkea koskaan pelottavana. Se johtui todennäköisesti siitä, että vanhempani suhtautuivat asiaan tottuneesti ja rauhallisesti. Pappa oli myös silloin jo vanhuuden leppoistama mies. Etäinen. Eleli omissa oloissaan. Aikuisena sain kuunnella hänen sotamuistojaan enemmän. Pappa itki niistä puhuessaan. Sain nähdä hänen herkkyytensä vielä ennen kuolemaa.

Kuuntelin hiljattain Havuhattu-podcastin jakson, jossa vieraana oli Ukko Kärkkäinen. Suosittelen jaksoa erittäin lämpimästi. Se oli minulle hyvin merkityksellinen. Äärimmäisen koskettava, toivoa antava ja taas ymmärrystä lisäävä. Ukko Kärkkäisen tarinaan tutustuminen ja hänen ajatustensa kuunteleminen avasi myös itsessäni jotain patoja. Hän kertoi traumaattisesta lapsuudestaan sodan vaurioittamassa perheessä ja siitä kuinka jo päättynyt sota vaurioitti vielä häntäkin. Ja hän kertoi keinoista, joiden avulla on selviytynyt. Nyt hänelle oli kehittynyt vahva kyky auttaa muita ihmisiä näiden asioiden äärellä.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään tarvetta käsitellä sodan traumoja. Eihän ne ole liittyneet minuun. Olen aina kokenut olleeni onnekas, koska olen ollut turvassa ja osani on ollut vain kuulla ja tietää millaista oli ollut. Ymmärsin kuitenkin nyt, että myös minä kannan sodan jälkiä vielä itsessäni. Vaikutus elää minussakin. Tiedostamattomalla tasolla vähintään. Tämän ajatteleminen lisäsi erityisesti myötätuntoa omia vanhempiani kohtaan. Heidän taakkansa on edeltävänä sukupolvena ollut vielä kovempi. Jostakin syystä ei ole tehnyt mieli enää päivitellä tai kokea ärtymystä heidän ajattelutapojaan tai valintojaan kohtaan.

En pysty erittelemään tarkasti kuinka sodan vaikutus mahdollisesti näkyy tai tuntuu minussa. Mutta uskon kantavani samantapaisena sodan taakkaa kuinka Havuhatun vetäjät kuvasivat: "Välillä tuntuu pahalta, eikä tiedä miksi." Tämä tunne on varjoltaan samantapainen kuin lapsuuteni kokemus sodan läheisyydestä. Minulle on jäänyt vahvana muisto hetkestä, jolloin olen pienenä kysynyt äidiltä, että voiko isä joutua sotaan. Äiti vastasi, että ei joudu ja selitti, että on epätodennäköistä sodan palaaminen. Isällä oli vielä jokin vikakin, ettei joutuisi tällöinkään sotaan. Muistan kuinka silloin se epämääräinen tumma varjo hälveni ja miten hyvältä tuntui kokea turvallisuuden tunnetta. Kannoin perintönä siis jo alle kouluikäisenä tummaa möykkyä itsessäni, sodan möykkyä.

torstai 9. toukokuuta 2019

Edelleen lukiossa


Näen aina välillä unta, jossa käyn edelleen lukiota. Stressaantuneena sählään siellä, murehdin kuinka kursseja on jäänyt suorittamatta ja jollain tavalla homma ei vain ole hanskassa. Sitten huomaan unessani, että olenkin jo suorittanut kurssit ja valmistunut aikoja sitten. Seuraavaksi ihmettelen, että mitä hemmettiä edelleen pyörin täällä. Olisin aikoja sitten voinut mennä eteenpäin. Kuljen lukion käytävillä ja mietin, että mihin täältä kuuluu lähteä.

Jokin aika sitten taas uni toistui. Lapsen itku herätti minut ja uni keskeytyi. Olin vielä menossa aamuvuoroon, mikä hieman kirpaisi yövalvomisen kanssa. Herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että nyt pureudun tähän uneen kunnolla. Unessa oli myös suora kysymys anopiltani hoivakoteihin viitaten. Ikään kuin alleviivattiin minulle työpäiväni merkitystä, että jotain liikahtaisi päässäni. Ja liikahtihan siellä.

Työpäivän aikana unen viesti konkretisoitui. Kamppailin työvuorossani stressaantuneena tuttujen ongelmien kanssa. Oi miksi olen täällä taas, kysyin itseltäni, näiden samojen ongelmien kanssa. Ne eivät ole minun vallassani ratkaistavissa. Koin vahvasti, että paikkani on toisaalla. Koin olevani vanhassa työssäni keikkalaisena ikään kuin suorittamassa niitä jo käytyjä lukiokursseja uudestaan. Olen oppini saanut siinä ympäristössä. Nyt se oma työ mietintään! Se ei ole paluu vanhaan. Se on jotain uutta.

Uni ja työpäivä sysäsivät liikkeelle taas ajattelutyön, joka on ollut pysähdyksissä. Haaveen toimia yrittäjänä. En näe muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut käyttöön kansion, jonne olen koonnut paperille piirtämiäni ajatuskarttoja ideoiden pulputessa päähän. Onneksi lasten kanssa piirrellään joka päivä niin aina on ulottuvilla luovan ajattelun muistiinpanovälineet. Samalla on auennut yhteyksiä muihin ihmisiin. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Ihan sama tuleeko johdatus älysovellusten tuuppimana vai jostakin muusta lähteestä, olen vain nauttinut. Ihana fiilis tehdä suunnittelutyötä, haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla.

Haaveilen omasta pienestä vastaanottohuoneesta tai joogahuoneesta tai hoivakodista, haaveilen villiyrttiteestä pöydällä, kangaspuista, pihakanalasta, hoitavista käsistä. Haaveilen kokonaisvaltaisesti hyvinvoivista ihmisistä, yhteisöistä, haaveilen väkevistä metsistä, ihmisten osallisuudesta tässä maailmassa. Haaveilen toimivani kanssakulkijana, keskustelijana, auttajana, hoitajana, kuuntelijana, ohjaajana. Ja kaikki tämä liittyy jollakin tapaa uuteen aikakauteen, johon olemme ihmisinä astumassa. Löydän oman työni. Luotan siihen, että asiat muotoutuvat kohdalleen. Nyt vain annan ideoiden ryöpytä!

Ilokseni olen huomannut kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan ja auttamaan yrittäjyyteen liittyen. Minulla omaa kokemusta ei ole. Pelkään pykäläviidakoita ja keskittymiskykyni voi olla surkea sinnikkyyttä vaativien asioiden äärellä. En kuitenkaan anna nyt vanhojen ajatusmallien lannistaa. Olen kuunnellut tätä ihanaa Mamaonbis-podcastia, joka huokuu ihanien ihmisten hyvää energiaa. Aivan huikeaa! Nyt on kevät. Nyt on oikea aika heittää lannoitetta asioiden pihalle ja seurata mitä sieltä alkaa kasvamaan.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Parhaita hetkiä ja hoitotyötä


Pääsin työssä ollessani todistamaan mitä kauneinta hetkeä. Sairastuneen ihmisen äärelle oli kokoontunut joukko ihmisiä viettämään aikaa yhdessä. He lauloivat ja soittivat sekä antoivat oven huoneeseen olla auki, jotta kaikki muutkin ihmiset hoivakodissa pääsivät osaksi heidän hetkeään. En tavannut ketään näistä ihmisistä. Työskentelin samalla osastolla, mutta toisten ihmisten kanssa. Silti, heidän läsnäolonsa säteili koko osastoon.

Mieleeni palasi myös eräs joulu sairaalassa, jolloin erään potilaan kotiutuminen ei onnistunutkaan. Hän oli kolmen hengen huoneessa ja hänen perheensä kysyi saisivatko he hieman soittaa ja laulaa huoneessa joululauluja. Muut potilaat antoivat luvan. Ovi jätettiin auki käytävään ja muiden potilaiden toiveiden mukaan avattiin ovet heidän huoneisiinsa. Saimme kuunnella iltavuorossa kauniita joululauluja. Minun tehtäväni oli arvioida huoneessa olevien toisten potilaiden jaksamista, koska he eivät ehkä kehtaisi pyytää musisoivia vieraita lopettamaan. Mennessäni näiden potilaiden luo, heidän mielialansa oli tavallista korkeammalla. He nauttivat elävästä musiikista täydestä sydämestään. Vieraat toivat ikimuistoisen joulun koko osastolle.

Tällaiset hetket ovat parhaita. Ihmiset eivät varmasti ymmärrä täysin millainen voima heidän läsnäolollaan, laulullaan ja soitollaan on. Se on kuin loitsujen laulamista ilmoille. Oli ihminen sitten vanhuuden haurastuttama tai sairauden koettelema, toisten ihmisten esittämä musiikki luo kuin säröjä henkisiin seiniin, joista valo pääsee taas kajastamaan hämärään huoneeseen. Muistatteko kuinka ihmeellinen on elämä, kuinka ihmeellinen ihminen, kuinka ihmeellistä että me olemme yhtä, valo puhuu.

Sairaala- ja hoivakotiympäristöissä pystyy todella arkisilla teoilla omaiset ja ystävät kohottamaan tunnelmaa. Vain saapumalla, läsnäololla, ruokailussa auttamisella, ulkoilemalla yhdessä tai kampaamalla apua tarvitsevan hiuksia, lukemalla ääneen. Tavalliset asiat ovat kaikkein ihmeellisimpiä. Surua ja kärsimystä ei voi poistaa tai ratkaista. Antaa sen olla läsnä siinä, mutta ollaan mekin. Tehdään niitä pieniä asioita, jotka ovat kaikkein suurimpia.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Kaksi joutsenta














Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki olla anna
Äärellä veden tumman

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki levätä anna
tumman veden vieressä

Oikean puoleista polkua, tumman korven poikki
Luulin voivani nojata suuren männyn suojaan
Mutta se oli synkkä ja tahtoikin minulle pahaa
Vahvisti minussa sen mitä eniten pelkään

Saavuimme tummalle lammelle
kannoin sinua
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta odotti meitä

Vasemman puoleista polkua kävin koivumetsän läpi
Kuinka olinkaan heleässä valossa
ja tiesin kulkevani turvassa, enkä enää pelännyt mitään
Kuljin eri polkua koivupuut turvanani
Kuinka ne vaalivatkaan minun oikeuttani olla olemassa
kantaa sinua

Uudestaan saavuimme tummalle lammelle
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta olivat käyneet nukkumaan

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun turvassa olla anna
äärellä tumman veden

Jalkani jo väsyivät kesken yhteisen matkan 
Kuinka hyvä olikaan 
kun nostit syliisi, katsoimme silmiin toisiamme
kävimme yhdessä tämän matkan

Olen samaa, 
olen yhtä,
puiden, veden, toisen kanssa
Voi miten pelkäsin ettei tämä olisikaan totta
Että olisinkin vajoamassa vääristyneeseen paikkaan
ulottumattomiin kaiken järjen

Silloin olit siinä, äärelläni
En ollut koskaan ollut yksin
En ollut nytkään yksin
Olin metsä, sen puut, lapseni, itseni, lampi, sateen tuoksu
Olin turvassa
ja olin kaikki tämä