Tunnisteet

lauantai 11. toukokuuta 2019

Sota meissä

sota
Olin veljeni kanssa kerran kävelyllä tutuissa lapsuuden maisemissa. Moni näkökulma fyysisiin paikkoihin sekä lapsuuden kokemuksiin on muuttunut vahvasti keski-iän armeliaisuudessa. Katselimme maisemia ja puhuimme menneistä. Puhuimme myös siitä, että myös me 70-luvulla syntyneet, olemme sodan jälkivuosiin syntyneitä lapsia. Kuinka lyhyt aika on ollutkaan silloin vielä sodan päättymisestä. Sen oivaltaminen on melkoisen pysäyttävää.

Tunnistan sodan varjon olemassaolon lapsuuden muistoissa. Pappani asui samassa talossa kanssamme ja juopotteli silloin tällöin. Alkoholin vaikutuksen alaisena hän eli uudelleen hetkiä rintamalla. Huusi ja melskasi tai soitti sotaan liittyviä lauluja. Jostakin syystä en kokenut tätä kaikkea koskaan pelottavana. Se johtui todennäköisesti siitä, että vanhempani suhtautuivat asiaan tottuneesti ja rauhallisesti. Pappa oli myös silloin jo vanhuuden leppoistama mies. Etäinen. Eleli omissa oloissaan. Aikuisena sain kuunnella hänen sotamuistojaan enemmän. Pappa itki niistä puhuessaan. Sain nähdä hänen herkkyytensä vielä ennen kuolemaa.

Kuuntelin hiljattain Havuhattu-podcastin jakson, jossa vieraana oli Ukko Kärkkäinen. Suosittelen jaksoa erittäin lämpimästi. Se oli minulle hyvin merkityksellinen. Äärimmäisen koskettava, toivoa antava ja taas ymmärrystä lisäävä. Ukko Kärkkäisen tarinaan tutustuminen ja hänen ajatustensa kuunteleminen avasi myös itsessäni jotain patoja. Hän kertoi traumaattisesta lapsuudestaan sodan vaurioittamassa perheessä ja siitä kuinka jo päättynyt sota vaurioitti vielä häntäkin. Ja hän kertoi keinoista, joiden avulla on selviytynyt. Nyt hänelle oli kehittynyt vahva kyky auttaa muita ihmisiä näiden asioiden äärellä.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään tarvetta käsitellä sodan traumoja. Eihän ne ole liittyneet minuun. Olen aina kokenut olleeni onnekas, koska olen ollut turvassa ja osani on ollut vain kuulla ja tietää millaista oli ollut. Ymmärsin kuitenkin nyt, että myös minä kannan sodan jälkiä vielä itsessäni. Vaikutus elää minussakin. Tiedostamattomalla tasolla vähintään. Tämän ajatteleminen lisäsi erityisesti myötätuntoa omia vanhempiani kohtaan. Heidän taakkansa on edeltävänä sukupolvena ollut vielä kovempi. Jostakin syystä ei ole tehnyt mieli enää päivitellä tai kokea ärtymystä heidän ajattelutapojaan tai valintojaan kohtaan.

En pysty erittelemään tarkasti kuinka sodan vaikutus mahdollisesti näkyy tai tuntuu minussa. Mutta uskon kantavani samantapaisena sodan taakkaa kuinka Havuhatun vetäjät kuvasivat: "Välillä tuntuu pahalta, eikä tiedä miksi." Tämä tunne on varjoltaan samantapainen kuin lapsuuteni kokemus sodan läheisyydestä. Minulle on jäänyt vahvana muisto hetkestä, jolloin olen pienenä kysynyt äidiltä, että voiko isä joutua sotaan. Äiti vastasi, että ei joudu ja selitti, että on epätodennäköistä sodan palaaminen. Isällä oli vielä jokin vikakin, ettei joutuisi tällöinkään sotaan. Muistan kuinka silloin se epämääräinen tumma varjo hälveni ja miten hyvältä tuntui kokea turvallisuuden tunnetta. Kannoin perintönä siis jo alle kouluikäisenä tummaa möykkyä itsessäni, sodan möykkyä.

Ei kommentteja: