Tunnisteet

torstai 30. toukokuuta 2019

Unettomuutta ja yhteyden kokemista


Viime päiviin en ole saanut lainkaan mahtumaan aikaa kirjoittamiselle. Olen kokenut olevani hukassa ärtymyksen, väsymyksen ja turhautumisen aallokoissa. Välillä laineet vähän rauhoittuvat, mutta en osaa suunnata vedestä rannalle. Juutun kellumaan paikoilleni. Aika kuluu, päivät menevät ja minä kellun ja taas pyristelen. Ajatus joogamaton avaamisesta lamaannuttaa.

Viime yön nukuin ulkona teltassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin varma, että nukkuisin kuin tukki. Olin laamantuneista viime viikoista huolimatta nukkunut ainakin kohtalaisen hyvin ja ulkona nukun yleensä ihan huikean syvää ja vahvistavaa unta. Mutta nyt valvoin ja valvoin. Saatoin torkahtaa ja herätä. Mieleni kelasi sitkeästi vastenmielistä draamaa ihmissuhteisiin liittyen. Mutta välillä unen ja valveen rajamailla sain levätä hetken mieleni synkästä tarinasta ja koin uskomattoman sulautumisen tunteen luonnon kanssa.

Puiden ääni tuulen liikutellessa niitä ja se uskomaton äänimaailma, jonka linnut luovat. Luulisin, että metsä hiljeni vain pariksi tunniksi joskus puolen yön jälkeen. Maan elävyys, elävien olentojen mieletön määrä, kasvien ja eläinten energia, kaikki kuhina ja voima, minä yhteydessä kaikkeen muuhun, ääniin, tähän maapallon pinnan kuhinaan ja liikkeeseen. Mikä ihana tunne, vaikka se kestikin vain hetken aikaa.

Se palautti kuitenkin mieleeni henkilökohtaisen kokemuksen jostakin mielettömän suuresta voimasta, jumalasta, rakkaudesta, armosta, luojasta, hengestä... en ole osannut nimetä sitä. Se oli lohduttava, pyyteettömästi rakastava ja taas lohduttava voima, joka sai minut uskomaan, että kaikki oli ihan hyvin, juuri niin kuin pitikin ja oikeasti ei ole mitään hätää, vaikka suruni ja ahdistukseni oli silloin kuristava. Se sai minut tuntemaan hyvin lohduttavalla ja rakastavalla tavalla, että olin turvassa, että kaikki olivat oikeasti turvassa.

Koin tämän voiman yllättäen ja ihan pyytämättä kävellessäni metsässä kerran. Olin lukenut Suomen kuvalehdestä järkyttävän artikkelin todellisuudestamme. Aihetta en halua edes mainita, niin pahasti se musersi uskoni koko elämään ja syöksi minut jonnekin omien ahdistusteni helvettiin. Lähdin metsään, koska en muutakaan keksinyt ja koin tämän eheyttävän tunteen yllättäen. Lohduntuoja, mikä se olikin, tuntui olevan jollakin tavalla erillään minusta, mutta minä olin siinä.

Tunsin taas yhteyden viime yönä kärvistellessäni unettomuuden ja mielen draaman keskellä. Nyt vain pohdin, että voisinko kokea tämän ihanan syvän yhteyden tunteen myös ilman sen vastaparia, ahdistavaa erillisyyteen tai itsekeskeisyyteen hukkumista. No, olen liian väsynyt valvomisesta pohtimaan mitään enempää. Asioiden rauhaan jättäminen on oivalluksistani ihanin. Varsinkin kokemukset jostakin pyhästä, elämää suuremmasta, niistä ei oikein ole hyödyllistä puhua, ne vain ovat siellä jossakin olemassa, eikä toisia saa niitä sanoilla ymmärtämään.

Pyysin aamuyöllä ajatuksissani, että ota minusta tämä viha ja katkeruus pois ja anna minun nukkua. En tiedä kenelle kohdistin sanani, mutta pyyntöni toimi. Nukahdin lopulta kunnolla. Kunnes tyttäreni heräsi klo 5.15 valoisuuteen ja herätti minut innoissaan: "Äiti, nyt on aamu! Me nukuimme teltassa koko yön! Ihan niin kuin Ryhmä Haukin!" Silmäluomeni aukenivat väkivalloin. Mikä ilo ja energia vieressäni, ihana lapseni. Ja minä yhtä kuin kolotus, sydämentykytys, särky ja mikä vielä. Mikä ihana elämä, sekoitus kaikkea mahdollista <3

Ei kommentteja: