Tunnisteet

lauantai 29. helmikuuta 2020

Don't talk muru (rakastan sua)

parisuhde
Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Ei kommentteja: