Tein tänään matkan Pyhän Olavin kirkkoon Sastamalaan. Olin käynyt kirkossa aikaisemmin ja silloin päättänyt, että haluan tulla takaisin. Jokin paikassa vetosi minuun.
Kristinuskossa anteeksiantamisen käsite on todella koskettava. Koin sen vahvasti tänään vierailuni aikana. Opas kertoi kirkon menneistä vuosikymmenistä ja tuhopoltosta, joka oli tapahtunut heti pian sen jälkeen, kun talkoolaiset olivat saaneet valtavan urakkansa valmiiksi korjattuaan kirkon katon. Oli seurannut hätä, suru ja epätoivo. Myös pelko, että mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska tuhopolton tekijää ja motiivia ei ensin vuosiin tiedetty.
Kirkko päätettiin rakentaa ja se rakennettiin uudestaan jälleen talkoovoimin. Vain muutama ihminen oli palkattu. Nyt kirkko kertoo hiljaista tarinaansa ihmisten sinnikkyydestä, työstä ja ennen kaikkea anteeksiannosta. Kirkon poltosta vastuussa ollut nuori mies katui syvästi tekoaan ja vuosien päästä tapasi kirkon jälleenrakentamiseen osallistuneita ihmisiä, jotka antoivat hänelle anteeksi. He olivat kertoneet, ettei kirkkoa oltu rakennettu vihalla.
Kun opas kertoi kirkon vaiheista ja tästä anteeksiantamisesta, olin syvän liikutuksen vallassa. Kuulin, että mies on jo sittemmin kuollut, mutta en ole unohtanut hänen kasvojaan. Muistan uutisista nähneeni hänet, hän ei peitellyt kasvojaan. Kasvoilta huokui suru ja pelko. Muistan kuinka tuntui pahalta hänen puolestaan. Tuntui pahalta kaikkien puolesta.
Mutta. Miten ihmeellisen kaunis kirkko seisoo nyt tuolla väkevällä paikalla. Maalaukset kirkossa kertovat suuresta rakkaudesta ja suuresta kärsimyksestä. Ja niin kertoo kirkon tarina myös.
Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kirkkomaalla. Menneitä sukupolvia. Heidän tarinoitaan. Kuinka ne painuvat unholaan ja kuinka oikeasti emme voi koskaan tietää elämän kudelman merkityksiä. Emme voi oikeasti tietää oliko jokin asia hyvä vai paha suuressa kokonaisuudessa. Sellainen ei ole meidän käsityskyvyllemme mahdollista. Vastavoimat elävät ja liikkuvat ja synnyttävät. Ei ole toista ilman toista. Me elämme sen pienen hetken ja ajatteleva mielemme koittaa seilata tässä elämän meressä. On ymmärrettävää, että sen mitä pelkäämme, määrittelemme pahaksi.
Voimme kuitenkin aina hakea yhteyttä toisiin ja rakentaa maailmaa. Ja antaa anteeksi. Siitä elämässä on kyse, sanoi idolini Dolly Partonkin, siis anteeksiantamisesta.
Minä näen sinut ja minä valitsen rakastaa sinua tässä hetkessä elämää. Menneisyys on mitä on ja me olemme nyt. En tee tekoja vihan vallassa, valitsen toimia toisin.
Maailmanpuu-podcastin uusimman jakson nimi on Esoteerinen maantiede. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Voin vain yksinkertaisesti todeta, etten tavoita tällä hetkellä oikein sanoja kuvaamaan kokemaani ja kuinka merkitykselliseltä tuo podcast-jakso tuntuikaan minulle tai sitä kuinka se liittyi matkaani Pyhän Olavin kirkkoon. Kaikesta kokemastani kypsyi runo, jonka vielä liitän tähän.
***
Matkalla peilejä. Niissä äiti, kummitäti. Sukuni naiset.
Äänet ja sanat kuin riivatussa unessa. Moittimassa kilpaa, ennen kuin kukaan muu ehtii kiusata, "kiusaan itseni ilkeillä sanoilla, suojaan siten itseni."
Yhteinen ruokahetki. Minä tässä, huonoissa vaatteissani, olen valinnut ne itse., Tuomitsevat katseet, tuomitsevat sanat. Paljon kaikkea väärin mihin silmät voivat osua. Paljon loittoamista. Tässä hetkessä ei aikaa olla.
Minä ja sinä ja sinä. Me olemme sukumme naisia.
Olen tällä matkalla ilman tyttäriäni.
Koska nyt katson silmiin teitä. Nyt pystyn näkemään. Nyt pystyn kokemaan. On paljon sellaista minkä voin nyt parantaa. Paljon minkä voin sovittaa. Paljon minkä voin antaa anteeksi.
Ei enää haavoja niin paljon särkemässä.
Jää aikaa enemmän naurulle ja laululle ja hoivalle.
Minä halusin tämän matkan tehdä ja viedä teidät mukanani. Päivä oli puolellamme ja tuuli vahva.
Paikka meille periferiassa, ennen käymätön. Minä olin nähnyt polun, tiesin reitin paikkaan vahvan ja väkevän.
Opas.
Liu'uit luoksemme kuin unessa. Mahdatko tietää osaavasi loitsia sanoillasi? Mikä hetki. Otimme sinut vastaan. Tärkeimmällä hetkellä äitini oli jo loitonnut, kummitätini jo loittonemassa. Minä olin voimassani, olin paikallani. Pyysin sinua vielä jatkamaan: "Kerro vielä, mitä sitten tapahtui, kun kirkko oli palanut." Ja lausuit kuin laulaen minulle mitä tarvitsin. Väkevimmän kokemuksen anteeksiantamisesta. Kerroit kirkosta, jonka ihmiset ovat rakentaneet.
Voi elämänvirta.
Voi myötätunto.
Voi äiti ja kummitäti, jotka olitte rinnallani. Voin rakastaa teitä nyt vielä vahvemmin.
Kiitos, että olette kantaneet minua. Kiitos kaikesta. Kiitos, että olette suojelleet. Kiitos, että olette rakastaneet. Kiitos, että sain viedä teidät tänne.
Kiitos oppaalle.
Kiitos elämänvirralle. Kiitos tuulille.
