Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Matkani Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon

Tein tänään matkan Pyhän Olavin kirkkoon Sastamalaan. Olin käynyt kirkossa aikaisemmin ja silloin päättänyt, että haluan tulla takaisin. Jokin paikassa vetosi minuun. 

Kristinuskossa anteeksiantamisen käsite on todella koskettava. Koin sen vahvasti tänään vierailuni aikana. Opas kertoi kirkon menneistä vuosikymmenistä ja tuhopoltosta, joka oli tapahtunut heti pian sen jälkeen, kun talkoolaiset olivat saaneet valtavan urakkansa valmiiksi korjattuaan kirkon katon. Oli seurannut hätä, suru ja epätoivo. Myös pelko, että mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska tuhopolton tekijää ja motiivia ei ensin vuosiin tiedetty.

Kirkko päätettiin rakentaa ja se rakennettiin uudestaan jälleen talkoovoimin. Vain muutama ihminen oli palkattu. Nyt kirkko kertoo hiljaista tarinaansa ihmisten sinnikkyydestä, työstä ja ennen kaikkea anteeksiannosta. Kirkon poltosta vastuussa ollut nuori mies katui syvästi tekoaan ja vuosien päästä tapasi kirkon jälleenrakentamiseen osallistuneita ihmisiä, jotka antoivat hänelle anteeksi. He olivat kertoneet, ettei kirkkoa oltu rakennettu vihalla.

Kun opas kertoi kirkon vaiheista ja tästä anteeksiantamisesta, olin syvän liikutuksen vallassa. Kuulin, että mies on jo sittemmin kuollut, mutta en ole unohtanut hänen kasvojaan. Muistan uutisista nähneeni hänet, hän ei peitellyt kasvojaan. Kasvoilta huokui suru ja pelko. Muistan kuinka tuntui pahalta hänen puolestaan. Tuntui pahalta kaikkien puolesta.

Mutta. Miten ihmeellisen kaunis kirkko seisoo nyt tuolla väkevällä paikalla. Maalaukset kirkossa kertovat suuresta rakkaudesta ja suuresta kärsimyksestä. Ja niin kertoo kirkon tarina myös. 

Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kirkkomaalla. Menneitä sukupolvia. Heidän tarinoitaan. Kuinka ne painuvat unholaan ja kuinka oikeasti emme voi koskaan tietää elämän kudelman merkityksiä. Emme voi oikeasti tietää oliko jokin asia hyvä vai paha suuressa kokonaisuudessa. Sellainen ei ole meidän käsityskyvyllemme mahdollista. Vastavoimat elävät ja liikkuvat ja synnyttävät. Ei ole toista ilman toista. Me elämme sen pienen hetken ja ajatteleva mielemme koittaa seilata tässä elämän meressä. On ymmärrettävää, että sen mitä pelkäämme, määrittelemme pahaksi.

Voimme kuitenkin aina hakea yhteyttä toisiin ja rakentaa maailmaa. Ja antaa anteeksi. Siitä elämässä on kyse, sanoi idolini Dolly Partonkin, siis anteeksiantamisesta. 

Minä näen sinut ja minä valitsen rakastaa sinua tässä hetkessä elämää. Menneisyys on mitä on ja me olemme nyt. En tee tekoja vihan vallassa, valitsen toimia toisin.

Maailmanpuu-podcastin uusimman jakson nimi on Esoteerinen maantiede. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Voin vain yksinkertaisesti todeta, etten tavoita tällä hetkellä oikein sanoja kuvaamaan kokemaani ja kuinka merkitykselliseltä tuo podcast-jakso tuntuikaan minulle tai sitä kuinka se liittyi matkaani Pyhän Olavin kirkkoon. Kaikesta kokemastani kypsyi runo, jonka vielä liitän tähän. 

***

Matkalla peilejä. Niissä äiti, kummitäti. Sukuni naiset. 

Äänet ja sanat kuin riivatussa unessa. Moittimassa kilpaa, ennen kuin kukaan muu ehtii kiusata, "kiusaan itseni ilkeillä sanoilla, suojaan siten itseni." 

Yhteinen ruokahetki. Minä tässä, huonoissa vaatteissani, olen valinnut ne itse., Tuomitsevat katseet, tuomitsevat sanat. Paljon kaikkea väärin mihin silmät voivat osua. Paljon loittoamista. Tässä hetkessä ei aikaa olla.

Minä ja sinä ja sinä. Me olemme sukumme naisia. 

Olen tällä matkalla ilman tyttäriäni. 

Koska nyt katson silmiin teitä. Nyt pystyn näkemään. Nyt pystyn kokemaan. On paljon sellaista minkä voin nyt parantaa. Paljon minkä voin sovittaa. Paljon minkä voin antaa anteeksi. 

Ei enää haavoja niin paljon särkemässä. 

Jää aikaa enemmän naurulle ja laululle ja hoivalle. 

Minä halusin tämän matkan tehdä ja viedä teidät mukanani. Päivä oli puolellamme ja tuuli vahva.

Paikka meille periferiassa, ennen käymätön. Minä olin nähnyt polun, tiesin reitin paikkaan vahvan ja väkevän.

Opas. 

Liu'uit luoksemme kuin unessa. Mahdatko tietää osaavasi loitsia sanoillasi? Mikä hetki. Otimme sinut vastaan. Tärkeimmällä hetkellä äitini oli jo loitonnut, kummitätini jo loittonemassa. Minä olin voimassani, olin paikallani. Pyysin sinua vielä jatkamaan: "Kerro vielä, mitä sitten tapahtui, kun kirkko oli palanut." Ja lausuit kuin laulaen minulle mitä tarvitsin. Väkevimmän kokemuksen anteeksiantamisesta. Kerroit kirkosta, jonka ihmiset ovat rakentaneet. 

Voi elämänvirta. 

Voi myötätunto. 

Voi äiti ja kummitäti, jotka olitte rinnallani. Voin rakastaa teitä nyt vielä vahvemmin. 

Kiitos, että olette kantaneet minua. Kiitos kaikesta. Kiitos, että olette suojelleet. Kiitos, että olette rakastaneet. Kiitos, että sain viedä teidät tänne.

Kiitos oppaalle.

Kiitos elämänvirralle. Kiitos tuulille.