En halua tietää.
Haluan tehdä osani tässä paikassa maailmaa niin valikoiduin askelin, ettei pieninkään lihakseni kuluta voimaansa toisaalle. Haluan pitää voimani rakkaimmilleni. Perheelleni ja ystävilleni.
Monimutkainen, sekoava maailma, hajaannu, hajoa. Pilkkoudu, harhaudu, kontrolloi. Hallitse, jumiudu.
Sen raivostuttava rytmi kalvaa myös minua.
Jätän tekemättä kaiken minkä voin. Teen sen minkä voin.
Hiljenen. Vaikenen.
Katselen.
Tervetuloa maailmaan
joukkoon meidän muiden
ihmisten, eläinten, puiden
Katsomaan
kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää
kuinka pienen pieni siemen elämää itää
Tuijottamaan tulen ihmeeseen
Katsomaan avaruuteen,
kuuhun, taivaaseen
Sinä pieni ihme olet
osa tätä kaikkeutta
Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta
Pidä silti sydän auki, uskalla
Muista aina tämä: Olet rakkautta
 |
| Juhannusyö joskus |
 |
| Askel kerrallaan ja välillä pysähdys |
Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.
Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin.
Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa.
En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin.
Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.
Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan.
Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.
Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä.
Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin.
Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää.
On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.
Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!
Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.
