Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.