Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen. 

Matkani Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon

Tein tänään matkan Pyhän Olavin kirkkoon Sastamalaan. Olin käynyt kirkossa aikaisemmin ja silloin päättänyt, että haluan tulla takaisin. Jokin paikassa vetosi minuun. 

Kristinuskossa anteeksiantamisen käsite on todella koskettava. Koin sen vahvasti tänään vierailuni aikana. Opas kertoi kirkon menneistä vuosikymmenistä ja tuhopoltosta, joka oli tapahtunut heti pian sen jälkeen, kun talkoolaiset olivat saaneet valtavan urakkansa valmiiksi korjattuaan kirkon katon. Oli seurannut hätä, suru ja epätoivo. Myös pelko, että mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska tuhopolton tekijää ja motiivia ei ensin vuosiin tiedetty.

Kirkko päätettiin rakentaa ja se rakennettiin uudestaan jälleen talkoovoimin. Vain muutama ihminen oli palkattu. Nyt kirkko kertoo hiljaista tarinaansa ihmisten sinnikkyydestä, työstä ja ennen kaikkea anteeksiannosta. Kirkon poltosta vastuussa ollut nuori mies katui syvästi tekoaan ja vuosien päästä tapasi kirkon jälleenrakentamiseen osallistuneita ihmisiä, jotka antoivat hänelle anteeksi. He olivat kertoneet, ettei kirkkoa oltu rakennettu vihalla.

Kun opas kertoi kirkon vaiheista ja tästä anteeksiantamisesta, olin syvän liikutuksen vallassa. Kuulin, että mies on jo sittemmin kuollut, mutta en ole unohtanut hänen kasvojaan. Muistan uutisista nähneeni hänet, hän ei peitellyt kasvojaan. Kasvoilta huokui suru ja pelko. Muistan kuinka tuntui pahalta hänen puolestaan. Tuntui pahalta kaikkien puolesta.

Mutta. Miten ihmeellisen kaunis kirkko seisoo nyt tuolla väkevällä paikalla. Maalaukset kirkossa kertovat suuresta rakkaudesta ja suuresta kärsimyksestä. Ja niin kertoo kirkon tarina myös. 

Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kirkkomaalla. Menneitä sukupolvia. Heidän tarinoitaan. Kuinka ne painuvat unholaan ja kuinka oikeasti emme voi koskaan tietää elämän kudelman merkityksiä. Emme voi oikeasti tietää oliko jokin asia hyvä vai paha suuressa kokonaisuudessa. Sellainen ei ole meidän käsityskyvyllemme mahdollista. Vastavoimat elävät ja liikkuvat ja synnyttävät. Ei ole toista ilman toista. Me elämme sen pienen hetken ja ajatteleva mielemme koittaa seilata tässä elämän meressä. On ymmärrettävää, että sen mitä pelkäämme, määrittelemme pahaksi.

Voimme kuitenkin aina hakea yhteyttä toisiin ja rakentaa maailmaa. Ja antaa anteeksi. Siitä elämässä on kyse, sanoi idolini Dolly Partonkin, siis anteeksiantamisesta. 

Minä näen sinut ja minä valitsen rakastaa sinua tässä hetkessä elämää. Menneisyys on mitä on ja me olemme nyt. En tee tekoja vihan vallassa, valitsen toimia toisin.

Maailmanpuu-podcastin uusimman jakson nimi on Esoteerinen maantiede. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Voin vain yksinkertaisesti todeta, etten tavoita tällä hetkellä oikein sanoja kuvaamaan kokemaani ja kuinka merkitykselliseltä tuo podcast-jakso tuntuikaan minulle tai sitä kuinka se liittyi matkaani Pyhän Olavin kirkkoon. Kaikesta kokemastani kypsyi runo, jonka vielä liitän tähän. 

***

Matkalla peilejä. Niissä äiti, kummitäti. Sukuni naiset. 

Äänet ja sanat kuin riivatussa unessa. Moittimassa kilpaa, ennen kuin kukaan muu ehtii kiusata, "kiusaan itseni ilkeillä sanoilla, suojaan siten itseni." 

Yhteinen ruokahetki. Minä tässä, huonoissa vaatteissani, olen valinnut ne itse., Tuomitsevat katseet, tuomitsevat sanat. Paljon kaikkea väärin mihin silmät voivat osua. Paljon loittoamista. Tässä hetkessä ei aikaa olla.

Minä ja sinä ja sinä. Me olemme sukumme naisia. 

Olen tällä matkalla ilman tyttäriäni. 

Koska nyt katson silmiin teitä. Nyt pystyn näkemään. Nyt pystyn kokemaan. On paljon sellaista minkä voin nyt parantaa. Paljon minkä voin sovittaa. Paljon minkä voin antaa anteeksi. 

Ei enää haavoja niin paljon särkemässä. 

Jää aikaa enemmän naurulle ja laululle ja hoivalle. 

Minä halusin tämän matkan tehdä ja viedä teidät mukanani. Päivä oli puolellamme ja tuuli vahva.

Paikka meille periferiassa, ennen käymätön. Minä olin nähnyt polun, tiesin reitin paikkaan vahvan ja väkevän.

Opas. 

Liu'uit luoksemme kuin unessa. Mahdatko tietää osaavasi loitsia sanoillasi? Mikä hetki. Otimme sinut vastaan. Tärkeimmällä hetkellä äitini oli jo loitonnut, kummitätini jo loittonemassa. Minä olin voimassani, olin paikallani. Pyysin sinua vielä jatkamaan: "Kerro vielä, mitä sitten tapahtui, kun kirkko oli palanut." Ja lausuit kuin laulaen minulle mitä tarvitsin. Väkevimmän kokemuksen anteeksiantamisesta. Kerroit kirkosta, jonka ihmiset ovat rakentaneet. 

Voi elämänvirta. 

Voi myötätunto. 

Voi äiti ja kummitäti, jotka olitte rinnallani. Voin rakastaa teitä nyt vielä vahvemmin. 

Kiitos, että olette kantaneet minua. Kiitos kaikesta. Kiitos, että olette suojelleet. Kiitos, että olette rakastaneet. Kiitos, että sain viedä teidät tänne.

Kiitos oppaalle.

Kiitos elämänvirralle. Kiitos tuulille. 

Aivot ja rutiinit

Olen aloittanut viime viikon torstaina kesäloman.

Uteliaalla mielellä olen odottanut millaisia havaintoja voin tehdä itsestäni. Miten se kokonaisuus, jota itsekseni kutsun, seilaa tässä arjessa sitten, kun työasioista saa hellittää. Ensimmäisiä havaintoja oli se, että työasiat lakkasivat pyörimästä aika pian. Tietoisesti annoin niiden kyllä pyöriä ajatuksissa jonkin aikaa. Kunnioitin mielen tarvitsemaa aikaa saada ajatukset järjestäytymään. Sitten myhäilin tyytyväisenä: "Eihän se nyt niin vaikeaa ollut." 

Kunnes koitti maanantaiyö. Näin unta töistä. Kamppailin siinä kaikenlaisten haasteiden kanssa. Nyt heräsin tähän maanantaiaamuun ja toden totta. Aamukävelyllä koiran kanssa mieleni jatkoi työhaasteiden ja potilaiden pohtimista. Aivoni ovat todella ehdollistuneet jopa viikkorytmiin. Jotenkin hulvatonta. No, josko se siitä. Minua alkoi ihmetyttämään tämä, että automaattisesti jatkan maanantaisin työasioiden käsittelyä, koska se on ollut rutiinini koko vuoden. Ihastelin jotenkin koko tätä kehon kokonaisuutta, joka pitää hermoston sisällään ja aivoissani paljon systeemejä, joista arkiminäni on autuaan tietämätön.

Mitä kaikkia asioita haluaisin tavoitella? Mistä haluaisin pitää rutiininomaisesti kiinni? Koska, jos vain keksin arkeeni tilan ja tavan ja toistan asioita, aivoni ja hermostoni hoitavat loput. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta silti se oli sitä minulle. Miten mahtavaa! Miten hieno systeemi! Ja se on ihan tässä käsissäni työkaluna.

Haluan saada stressiä laskettua, olla toimintakykyisempi, syödä ravitsevaa ruokaa säännöllisesti, viettää aikaa ompeluiden, askarteluiden ja lautapelihetkien parissa. Olla äitinä läsnäolevampi ja rennompi. Kierrättää enemmän, ostaa vähemmän. Joogata useammin. Käydä ihastelemassa kauniita paikkoja, tehdä retkiä, käydä ystävän luona kylässä. Nukkua sikeästi yöt läpi. Tällaisia asioita tuli ensimmäiseksi mieleen. Haluan oravanpyörästä pois. 

Aika näyttää...

Sen jälkeen, kun aloitin loman ja sain hetkeksi ainakin työt jo mielestäni, oma hajamielisyyteni alkoi aiheuttaa totaalista hämmennystä. Kinasin isäni kanssa vuosiluvuista ja yhtäkkiä olin unohtanut, että elettiin vuotta 2025. Ajatukseni oli vuodessa 2024. Muitakin käsittämättömiä muistikatkoksia alkoi ilmetä. Suhtaudun asiaan rennosti ja huumorilla. Mutta siis, todellakin jotain on käynnissä. Aivoni lepäävät, se on ihanaa. 

Sitten huomasin myös, että koti on alkanut hiljalleen vähän siistiytymään enemmän. Innostuin jopa tekemään takapihalle yrttimaata. Aloin suunnittelemaan marjojen säilömistä talven varalle. Lasten kanssa kaikki tekeminen on tuntunut ihanalta. Korjasimme eilen muutamalle pehmolelulle uudet nenät (koiranpentumme oli ne järsinyt pois). Kiinnostuin huovuttamisesta.

Tein pienen joogaharjoituksen tänä aamuna. Todella pienen. Uskon sen olevan avain siihen ihanaan joogatemppeliin, jossa aika ajoin olen ollut. Muutos arkeen on oltava niin pieni, että teen sen huomaamattani. En tarvitse muuta kuin sen rutiinin. Ja jotta saan sen alulle, minun on luvattava aivoilleni, että teen vain yhden kierroksen aurinkotervehdystä, vasen ja oikea, ei muuta ellei huvita (ja usein saattaa huvittaakin, aloittaminen on vaikeinta). 

Ymmärrän kyllä rakasta mieltäni, kehoani, aivojani ja hermostoani. Sillä on hemmetinmoinen homma saada pidettyä tämä kokonaisuus terveenä ja hengissä. Kaikki osat kehostani eivät ehkä ole tietoisia siitä, että elämme nykyisin maailmassa, jossa nälkäkuolemaa ennen meitä uhkaa paremminkin muut asiat. Mutta siis automaattiohjaus säästää niin paljon resursseja ja automaattiohjauksen alaisuuteen minun on ujutettava ne asiat, joita haluan lisää. On oltava yhtä kärsivällinen kuin kaiken muunkin villin luonnon äärellä. 

Rentous, kepeys, hajamielisyys, näitä vaalin nyt. Ja pieniä muutoksia.

Laulan mun lauluni, mun runoni

Laulan mun lauluni, mun runoni. Kun annoin nimen blogilleni, se syntyi sellaisena kun syntyi. Kontrolli- minäni koitti epävarmana sitä hioa ja jätin "mun runoni" pois. Tänään heräsin rauhalliseen aamuun ja tuntui ihanalta, että voin kirjoittaa tänne. Laulan mun lauluni. Koin nyt vahvemman merkityksen nimelle. Se kertoo siitä, että haluan täyttää paikkani ja tehtäväni tässä elämässä. Minun on laulettava lauluni, elettävä sitä mitä olen. Ihanaa, että olen sallinut blogin olla täällä, vaikka suorittaja- minä on tuntenut vaikeaksi sen, että se välillä on pitkiä aikoja hiljaa. Pelko- minä on myös ollut huolissaan siitä, että mitä kaikkea tänne olen kirjoitellut, olenko paljastanut jotain häpeällistä itsestäni tai ajatellut väärin joskus, kauheaa! Mutta nyt tänä aamuna tässä rauhan tilassa, minulla on ihanasti antaa tilaa kaikelle suorittajalle ja pelolle ja kaikelle rauhalle ja hyväksynnälle.

Olen liikuttuneen onnellisena seurannut nuorempia sukupolvia ja sitä kuinka sieltä nousee vahvoja voimia, jotka vaikuttavat maailmaan. Vaikka maailma harhauttaa meitä ja todellakin nykyaikamme ylivirittynyt rytmi ajaa meitä ahdistukseen, niin on ollut helpottavaa huomata, että mikään mitä maailmassa tapahtuu, ei pysty ikuisesti peittämään alleen muita voimia. Sieltä nousee vimmalla uutta. Rakastan kuunnella Magiapodin Elsi Valerianan puhetta. Käyn ihmisten kanssa työssäni läpi länsimaisen hoitotyön termein asioita, joita hän sanoittaa myös. Hän sanoittaa asioita, jotka tunnen, mutta joille en ole tuntenut sanoja. Hänen opetuksensa, tapansa puhua ja rauhallinen puherytminsä on ihanaa! Olen saanut siitä valtavasti.

Tänään tuntuu helpolta rakastaa maailmaa. Rakastaa tätä ihanaa elämää luovaa ja kuhisevaa maapalloa. Tunnen valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Sinulle, joka luet tätä, toivon turvaa ja rakkautta ja halaan sinua täältä toukokuun aamusta ja lintujen laulusta, missä sitten oletkaan. 

Uutisvirrasta elämänvirtaan

 

Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä. 

Korkea magia

Olen lukenut viime aikoina Korkea magia - kirjaa, jonka on kirjoittanut Damien Echols ja suomentanut Matti Rautaniemi. Pitkästä aikaa minulla on sellainen lapsenomainen innostunut fiilis. Käsilläni on kirja, joka poikkeaa valtavirrasta. Damien Echolsin ajatuksia on hyvin mielenkiintoista lukea. Hänen myötätuntonsa ja ystävällisyytensä on koskettavaa. En tiedä kuinka monta ihmistä on hänen tilanteessaan selviytynyt hengissä. Hän oli ja eli tuomittuna kuolemaan 18 vuoden ajan vankilassa ja puolet tästä ajasta eristyssellissä. Olisi hyvin ymmärrettävää, että vapauduttuaan vankilasta, jossa hän oli ollut syyttömänä, hän olisi suistunut raiteiltaan tai vähintäänkin katkeruuteen. Sen sijaan hän vaikuttaa huokuvan hyvyyttä ja se jo pelkästään tuntuu maagiselta. Magia sanana tuntuu minulle vieraalta, mutta lukiessani Damienin ajatuksia magiasta, saan kiinni ilmiöistä, joista hän puhuu. Samalla saan yhteyden lapsuuden minääni, joka haki kirjastosta Noidan käsikirjan ja notkui rajatieto-hyllyllä toivoen löytävänsä oikean noidan käsikirjan. Damien opettaa mm. tietoisuustaitoharjoituksia ja meditaatiotekniikoita. Hän puhuu tietoisen mielemme ulottumattomissa olevista ihmisyyden osistamme. Hän sanoittaa ne eri tavalla mihin olen tottunut ja samalla herättelee erilaista näkökulmaa. Se tuntuu virkistävältä. Erityisesti tällä hetkellä minua kiinnostaa hänen ajatuksensa visualisoinnista. Olen intuitiivisesti käyttänyt visualisointia suojatakseni mielenrauhaani. Kuvittelen ympärilleni läpäisemättömän kuplan, kuin lasista, mutta särkymättömän. Kuvittelen siihen osuvan ulkopuolelta tulevat ajatukset ja tunnetilat väreinä tai pieninä kuvina. Kiinnitän huomioni niihin ja samalla oma tunnetilani ja rauhani säilyy.

Osallistuin eilen illalla ihanaan keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli "Epätasapainosta rauhaan". Olisin voinut jatkaa keskustelua vielä monta tuntia, mutta ilta oli jo pitkällä. Menin pian sen jälkeen nukkumaan. Näin unia paljon. Unessa löysin uusia polkuja ja maisemia. Kävelin rauhallisten susien ohi metsäpolulla. Hengittelen tässä aamulla vielä tuota illan ja sitä seuranneen yön unien tunnelmia. Havahdun jälleen siihen kuinka ravitsevaa ja korjaavaa on se, että ihmiset kokoontuvat yhteen ja ovat yhteydessä toisiinsa, tulevat kuulluiksi ja kuuntelevat. 

Vastaus mereltä

Tänään alkoi tammikuun viimeinen viikko. Valon määrä on lisääntynyt. Olen kamppaillut ilottomuuden ja ärtyisyyden kanssa. Perheemme arki täyttyy herkästi kaikesta ohjelmasta. Olemme kyläilleet, lapsilla on omat menonsa ja minulla jooga. Meillä on pieni koiranpentu, jonka hoivaamiseen ja opettamiseen menee aikaa. Teen lyhennettyä työaikaa ja työpäiväni kestävät kuusi tuntia. Elämäni on tällä hetkellä sellaista, josta olen haaveillut. Vietämme paljon aikaa perheenä yhdessä. Siksi ehkä koenkin hämmennystä siitä, ettei energiani tahdo riittää. En haluaisi luopua mistään mitä arkeemme kuuluu.  

Tänä aamuna mietin, selittäisivätkö esivaihdevuosioireet väsymystäni tai syönköhän liian yksipuolisesti. Pohdin, olenko jollakin tapaa viallinen vai johtuuko mielialani vain talven pimeydestä ja on luonnollista. Haluaisin kepeyttä olooni. Haluaisin jollakin tapaa tilaa enemmän hengittää ja olla. Tuntuu, että pääni sisällä on ahdasta. Mietin vielä sitäkin, että imenkö kuitenkin itseeni potilaideni tunteet. Rationaalinen mieli siis automaattisesti skannasi eri vaihtoehtoja, joilla voisi löytää selitystä pään sisäiseen ahtauteen.  

Sain vastauksen vielä aamulla. En tiedä tarkalleen mihin kysymykseen vastaus tuli, mutta vastaus se ehdottomasti oli. Aamu oli leudon tuntuinen. Ajoin autolla järven ohi. Järven vastaranta peittyi sumuun ja taivaanranta oli järven takana jollakin tapaa erilainen mitä tavallisesti ja toi mieleen merimaiseman. Sain sisälleni ihanan muiston/tunteen/kuvaelman tilasta. Meri tai järvi ja ilma ja aaltojen äänet. Rauha. Vain olla veden äärellä ja osa sitä. Vaalin tunnetta ja viivyin siinä. Sain mieleeni paljon tilaa. Mielikuvaan liittyi vielä vanhan naisen levolliset kasvot ja katse, joka suuntasi merelle päin. Kun tunnustelen mielikuvaa, niin todella se oli enemmän meri kuin järvi. Asun itse järvien ja lampien läheisyydessä. En ole koskaan kaihonnut merelle. Olemme nyt suunnitelleet talvilomalle pientä matkaa rannikolle. Ehkä puhun siksi nyt meren kanssa? Kohta saan tuijotella ja hengittää sitä.  

Sisälleni muodostui tilaa tiedostamattomalle, joka puhuttelee mielikuvien avulla. Siinä aikakäsitys menettää merkitystään. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä. Siinä koen kokematonta, olen itseni ja joku muu, olen ihminen, hengitys ja meri. Olin pinnistellyt liikaa todellisuudessa, joka vie ilon, pakottaa koneistoon pyörimään.  

Siinä oli vastaukseni. 

Viha

Riita. Lähdet vaan meneen! Et välitä siitä, että jään yksin, vahingoitettuna, haavoitettuna, rikkinäisenä! Olet ylimielinen, ymmärtämätön, naureskelet vaan mulle, viestität kaikin tavoin kuinka tyhmä ja arvoton olen. Vihaan sua!

Ihana viha. Kiitos, kun oot aina mun puolella. Suojelet mua.  

Olin niin huumaantunut taidostani raivostua, että käännyin katsomaan vihaani. 

En tiedä miksi, mutta tarkensin katseeni rakastavaksi. Äkisti, vihani meni hämilleen (se ei ole tottunut siihen, että sitä katsotaan lempeillä silmillä, se saa yleensä aina tehdä työnsä rauhassa).

Kun se hämmentyi... näin sen taakse:

Turvattomuus

Yksinäisyys

Neuvottomuus

 Häpeä

    Suru   

    Pelko   

 Avuttomuus

              Häpäisty pieni minä, senkin näin siellä kaiken takana...

Näin tämän kaiken ja katsoi vain hetken.

Katsoin vain pienen hetken.  

Rakas vihani. Kiitos, että suojelet minua. Kiitos, että suojelet kaikkea tuota mitä kannan sisälläni. Kiitos etenkin, että olet suojellut häpäistyä pientä minua, joka on jätetty yksin. Kiitos rakas viha.

Mutta. 

En halua enää kantaa näitä sisälläni. Sinun ei tarvitse suojella niitä enää. 

Annetaan niiden yhdessä tulla esiin. 

Haluan ottaa ne syliini, etenkin tuon pienen minän, joka jätettiin yksin. 

Haluan sen syliini.

Ja viha, lupaan olla sille lempeä, lohduttaa sitä, ruokkia sitä. 

Ja jos se haluaa, annan sen mennä. 

Saat päästää sen ja kaikki muutkin suojistasi, olen valmis. 

Rakas viha, kiitos <3

 Lupaan sinulle, että olen valmis. 

Voit hellittää, voit luottaa minuun.

Vankeus, vapautuminen ja liittyykö siihen koiranpentu?

Olen aina välillä avannut tämän blogin ja lukenut kirjoituksiani, vaikka en ole pitkään aikaan saanut mitään kirjoitusta aikaiseksi tänne. On kuin joku muu olisi kirjoittanut näitä tekstejä kuin minä. Ja niinhän se onkin. Olen ollut jokaista blogini kirjoitusta kirjoittaessani eri paikassa kuin olen nyt. Kehoni on ollut erilainen, uneni ovat olleet erilaisia, läheiset ihmiseni ovat olleet erilaisia. Lapset muuttuvat nopeasti, heidän kehonsa kasvavat ja kokemuksensa muuttavat heitä. Heidän äitinään oleminen on erilaista joka päivä.  

Purskahdin itkuun lukiessani tätä kirjoitusta. Olen miettinyt kovasti viime aikoina kuinka käyttämämme laitteet vieraannuttavat meitä ja vangitsevat meidät toisistamme erilleen. Ne estävät meitä keskittymästä ympäröivään todellisuuteen ja estävät kehojamme kokemasta elämää ja maailmaa. Ne heikentävät yhteyttä fyysisen todellisuuden kautta. Vangitsevat meidät. Vankina olemista pelkäsin, kun kirjoitin tekstiä, johon viittaan. Kun katson ihmisiä päät riippuen laitteidensa äärellä, minulle tulee mieleen Taru sormusten herrasta-elokuvan kohtaus, jossa paljastuu, että Saruman on katsonut kristallipalloa muistuttavaan kiveen ja keskustellut Sauronin kanssa. Kivillä pystyi katsomaan kauas ja ne saivat ihmiset valtaansa.

Harjoittelen tällä hetkellä nukkumista ilman kännykkää. Olin opettanut itseni siihen, että herätessäni yöllä laitoin pyörimään podcastin tai uutisia, kuuntelin niitä aikani ja nukahdin uudelleen. En kestänyt olla omien ajatusteni äärellä, saati saanut mieltäni rauhoittumaan esim. keskittymällä hengitykseen.  

En muuttanut tapaani päätöksen kautta. Olin huomannut muutoinkin rauhoittuneeni ja saaneeni jonkinlaista tasapainoa elämään enemmän. Aloitin joogassa käymisen tauon jälkeen. Vielä hetki sitten koin, ettei minulla ollut siihen aikaa. En kyennyt pysähtymään joogamatolle, olin kaiketi niin ylikierroksilla. Nyt jotenkin tuntui luonnolliselta heittää koko puhelin kauas itsestä. Siihen tarttuminen on vastenmielistä. Toivon, että tämä tunne jatkuu! Olen iltapalalla lukenut lapsille kirjaa. Se on ihanaa, kun huomaan voivani keskittyä siihen ja nauttia tarinoista. En tiedä mistä tämä muutos syntyi pakottamatta. Olen ollut enemmän ulkona luonnossa, koska meille on tullut pieni koiranpentu. Ehkä muutos syntyi sen kautta.