Tunnisteet

tiistai 4. helmikuuta 2020

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!


Ei kommentteja: