Zentangle-piirrokseni on kesken. Se pyörii uuninpangolla, kirjahyllyssä ja välillä pöydällä. Toistaiseksi se oli säästynyt vielä kahvikupin renkaalta ja pikkutaiteilijoiden väliintulolta, hieman taittunut vain. Otin siitä kuvan, koska ehkä se ei tulekaan valmiiksi koskaan. Haluaisin siitä taulun seinälleni, koska siinä ilmentyy elämästä minulle keskeisimpiä oivalluksiani, paikkani maailmassa, maapallon ja minun ja kaikkeuden yhteys. Tietämättömyyteni. Keskeneräisyyden perimmäinen kaikenkattavuus. Elämän ja kuoleman kudelmat. Kauhu ja pyrkimys kontrolliin. Rakkauden ihme. Syntymisen ihme. Turva.
Olen ollut sairaana. Suurin aika sairastamisestani on mennyt siihen, etten ole tajunnut olevani kipeä. Olen ollut mieli maassa vailla merkitystä. Säntäillyt sinne tänne. Pitänyt tietoisesti kiinni pingottuneesta kehostani. Ajatukseni suuntautuivat ajoittain joogamatolle, mutta ilmeisesti pelkäsin, en päässyt matolle. En uskaltanut hellittää. Ehkä se oli tämä sairaus, joka herätti minussa pelon. Jos minä sairastun niin ... niin mitä sitten, on nyt helppo kysyä? Mutta jos mietin sukupolvien ketjussa taaksepäin, mitä on merkinnyt perheenäidin sairastuminen? Isoa turvattomuuden kokemusta. Mahdollisesti jopa kuolemaa. Tiedän isoäitini menettäneen äitinsä 2-vuotiaana sairauteen. Tässä hetkessä arvaan pelkoni pitäneen minua otteessaan ja estäneen hellittämästä, antautumasta tilanteelle. Olen myötätuntoinen, se ei tapahtunut tietoisesti. Mutta kontrollin ote aina lopulta pettää ja elämä tapahtuu. Ja kun jotain murtui, pystyin ottamaan tilanteen vastaan. Olen turvassa. Ei hätää, voin sanoa itselleni. Saan levätä ja parantua. Mikä ihaninta, saan kohta painua joogamattooni kiinni tyhjässä kodissa. Lapset koulussa ja päiväkodissa, puoliso töissä. Shaktajooga <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti