Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.