Pyöräileminen

On ihanaa huomata kuinka voimat on palanneet kehoon ja mieleen. Kaikki yhdessä sen varmaan on saaneet aikaan: valon määrän lisääntyminen, nukutut yöt ja jotain muutakin ehkä. Herään  aikaisemmin kuin muut ja jaksan valvoa pidempään. En kuitenkaan käy ylikierroksilla, vaan tunnistan tasaisena virtaavan energisyyden. Lopetin imettämisen myös muutama viikko sitten kokonaan. Ehkä myös se vaikuttaa jaksamiseen. Ainakin se on vaikuttanut ruokahaluun. Söin imettäessäni ihan kaiken minkä käsiini sain ja annokseni olivat huikean kokoisia. Nyt vähän ihmetellen pysähdyn kylläisyyden tunteen äärelle, että tässäkö tämä jo oli, enkö oikeasti aio syödä enempää?

Tavoitteenani on nyt vahvistua ja omaksua vahvemmin tavakseni liikkua pyörällä säällä kuin säällä ja vielä lasten kanssa. Koska se on ilmaista, terveellistä ja kiehtovaa. Ja koska teot ja oikeat valinnat, vaikka olisivatkin jonkun mielestä turhia, mitä ne eivät kyllä ole, helpottavat ilmastoahdistusta. Haluan myös, että lapset tottuvat pyöräilyyn liikkumistapana. Tottuvat hitaampaan elämänrytmiin ja tarkastelemaan maailmaa ajan kanssa.

Meillä on lainassa pyöräkärry kahdelle pienelle ihmiselle, jossa saa matkustaa suojassa tuulelta ja sateelta. Suurena haasteena uuden tavan opettelemisessa on hyvää tarkoittava lähipiiri, joka tarjoaa autoa käyttöön joka käänteessä ja oma laiska mieli, joka haluaa tavan vuoksi mennä sieltä mistä aita on matalin. Koen hankalana myös sen, että pienempi nukkuu vielä aamu- sekä iltapäiväunet ja isompi on hyvin määrätietoinen vastalauseidensa kanssa. Kaikenlaisia tekosyitä nousee mieleeni miksi on hyvin hankalaa liikkua pyörällä lasten kanssa. Nämä kaikki tunteet hankaluudesta ovat oikeastaan vain oire siitä, että olen tottunut koko elämäni liikkumaan autolla ja siitä on vaikeaa tottua pois pelkällä tahdonvoimalla. Käytännön pakon edessä tottuminen olisi helpompaa. Haluan tehdä muutoksen kuitenkin vapaaehtoisesti.

Kuuntelen pyöräillessäni yleensä Yle Areenasta jotain mielenkiintoista radio-ohjelmaa. Kesäaamuina pyöräillessäni töihin riisuin kyllä usein kuulokkeet ja halusin vain nauttia aamujen äänistä ja tuoksuista. Varsinkin viikonloppuaamuisin, kun muu liikenne oli hiljaista. Haluan oppia rakastamaan myös muunlaisia kuin vain kesäaamuja. Niitäkin, jolloin sataa vettä tai on pakkasta. Tuulisia aamuja en odota alkavani rakastaa. Mutta sitä voi toisaalta kyllä yllättää itsensä, kun pääsee jonkun tavan kanssa sinuiksi. Silloin unohtaa liian yrittämisen ja tekosyyt ja kaikki sujuu itsestään. Muutama viikko sitten olin yksin liikkeellä ja nautin paremmasta kunnostani ja heiluttelin käsiäni vapaina, koska en kantanut sillä kertaa sylissäni ketään tai pitänyt kädestä kiinni ketään. Venyttelin kehoa ja nautin kasvoille putoavasta räntäsateesta. Vasta kun kuulin ihmisten surkuttelevan ankean harmaata räntäkeliä havahduin kokemukseeni. Olin unohtanut, että harmaata räntäkeliä kuului harmitella.

Joogaa ja vanhemmuutta

90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.

Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.

Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.

Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?

Uni pyykkituvasta

Mikä onni, että olin malttanut mennä ajoissa nukkumaan! 1-vuotiaani, joka nukkuu nykyisin yöt hyvin, heräsikin itkemään. Häntä lohdutellessani jo ihmettelin, että mitä ihmeen unia taas vilistikään mieli täynnä. Ja mikä onni, että nyt minulla on tämä blogi! Puolisoni ei aina jaksa aamukahvia juodessaan innostua, kun ihmettelen hänelle uniani.

Ennen heräämistäni olin vielä päätynyt jonkun hoivakodin pyykkituvalle. Pyykkisäkkejä oli hirveästi ja ne lojuivat sekaisin. Kukaan ei huolehtinut pyykkituvan toiminnasta. Yritin kiireessä aloittaa jostakin, että saisin koneet pyörimään. Sitten paikalle saapui muitakin hoitajia ja yksi heistä oli Karita Tykkä. Hän oli aloittanut hoivakodilla hyvinvointivalmentajana. Pidimme pyykkituvalla pienen keskusteluhetken kuinka päivä oli sujunut.

Pidän kovasti Puoli seitsemän-ohjelmasta, vaikka en sitä nykyisin katselekaan kuin harvoin. Näin eilen mainoksen, että vieraana oli ollut Karita Tykkä ja jotain puhetta oli ainakin mielenrauhasta. Täytynee katsoa. Naurattaa vieläkin koko uni. Aina, vaikka unet avautuisivatkin merkityksineen tälle tietoiselle mielelle helposti, niitä merkityksiä voi siltikin olla vaikeaa pukea sanoiksi. Mutta nyt tämä pyykkitupajakso on helppo purkaa.

Se ihmisten auttaja ja hoitaja minussa ei ole vielä saanut pyykkitupaansa toimimaan. Haen tapaani toimia ja paikkaani auttaa. Kiireessä hosumalla en saa pyykkikoneita pyörimään. Tarvitsen siihen toisten ihmisten apua ja varmaankin sitä mielenrauhaa, josta ehkä Puoli seitsemän-ohjelmassa Karita puhuu. Toisaalta ehkä minun ei kuulukaan aina jäädä selvittelemään kaikkia eteen tulevia pyykkisäkkejä. Töissä uuvutin itseni kokemalla, että juuri minun on tehtävä ne kaikki tekemättömät työt. Unessa minun olisi ehkä kuulunutkin vain jatkaa pois pyykkituvasta sinne mistä olin tullutkin ja luottaa että pyykit tulee pestyiksi.

Pyykkitupa jollakin tapaa symbolisoi minulle juuri tasapainoa, asioiden sujumista, virtausta. Kotona rakastan niitä hetkiä, kun viikkaan puhtaita ulkona kuivumassa olleita vaatteita järjestykseen. Sen työn saan tehdä aina rauhassa ja tehdessä saa miettiä muita asioita. Lapset saattavat tulla kodinhoitohuoneeseen leikkimään tai haluavat auttaa, mutta sekään ei häiritse yhtään. Silloin kun kodin pyykkitupa on siisti, tiedän kaiken olevan sillä hetkellä hyvin.

Kaikki muut nukkuvat vielä. Hiivin nyt varovasti kahvinkeittimen äärelle ja koitan onneani saisinko katsotuksi kahvikupin äärellä Puoli seitsemän. Kannattaa joskus koittaa onneaan. Aina vain useammin tulee niitä päiviä, kun lapset nukkuvatkin pidempään.

Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.

Pysy vielä täällä hetki

Puut kuiskivat, maa kuhisee, 

havu pistää pehmeää ihoa, 

uskotko?

Kerran kulkiessani harjulta polkua alas, kyyneleeni kutsuttiin virtaamaan

En ollut yksin, olin turvassa, lohdutettu, rakastettu, 

uskotko?

Jos osaisin, irrottaisin koneen kädestäsi

Veisin sinut harjulta polkua alas ja kyyneleesi kutsuttaisiin esiin

Mitä itkisit? Itkisitkö tuskaasi päästä takaisin kiinni koneeseen?

Mutta en osaa irrottaa sinua

Ne ovat kiinni meissä

Sotkeneet vaistomme

En osaa suojella lapsiani niiltä

En tunne niiden syntyä

On herkkiä värejä, hiljaisia ääniä, olentoja ympärillämme, tuoksuja, koloja, 

uskotko?

Pysy vielä täällä hetki, katso, 

näetkö? 

Älä huku koneeseen vielä