Pyöräileminen

On ihanaa huomata kuinka voimat on palanneet kehoon ja mieleen. Kaikki yhdessä sen varmaan on saaneet aikaan: valon määrän lisääntyminen, nukutut yöt ja jotain muutakin ehkä. Herään  aikaisemmin kuin muut ja jaksan valvoa pidempään. En kuitenkaan käy ylikierroksilla, vaan tunnistan tasaisena virtaavan energisyyden. Lopetin imettämisen myös muutama viikko sitten kokonaan. Ehkä myös se vaikuttaa jaksamiseen. Ainakin se on vaikuttanut ruokahaluun. Söin imettäessäni ihan kaiken minkä käsiini sain ja annokseni olivat huikean kokoisia. Nyt vähän ihmetellen pysähdyn kylläisyyden tunteen äärelle, että tässäkö tämä jo oli, enkö oikeasti aio syödä enempää?

Tavoitteenani on nyt vahvistua ja omaksua vahvemmin tavakseni liikkua pyörällä säällä kuin säällä ja vielä lasten kanssa. Koska se on ilmaista, terveellistä ja kiehtovaa. Ja koska teot ja oikeat valinnat, vaikka olisivatkin jonkun mielestä turhia, mitä ne eivät kyllä ole, helpottavat ilmastoahdistusta. Haluan myös, että lapset tottuvat pyöräilyyn liikkumistapana. Tottuvat hitaampaan elämänrytmiin ja tarkastelemaan maailmaa ajan kanssa.

Meillä on lainassa pyöräkärry kahdelle pienelle ihmiselle, jossa saa matkustaa suojassa tuulelta ja sateelta. Suurena haasteena uuden tavan opettelemisessa on hyvää tarkoittava lähipiiri, joka tarjoaa autoa käyttöön joka käänteessä ja oma laiska mieli, joka haluaa tavan vuoksi mennä sieltä mistä aita on matalin. Koen hankalana myös sen, että pienempi nukkuu vielä aamu- sekä iltapäiväunet ja isompi on hyvin määrätietoinen vastalauseidensa kanssa. Kaikenlaisia tekosyitä nousee mieleeni miksi on hyvin hankalaa liikkua pyörällä lasten kanssa. Nämä kaikki tunteet hankaluudesta ovat oikeastaan vain oire siitä, että olen tottunut koko elämäni liikkumaan autolla ja siitä on vaikeaa tottua pois pelkällä tahdonvoimalla. Käytännön pakon edessä tottuminen olisi helpompaa. Haluan tehdä muutoksen kuitenkin vapaaehtoisesti.

Kuuntelen pyöräillessäni yleensä Yle Areenasta jotain mielenkiintoista radio-ohjelmaa. Kesäaamuina pyöräillessäni töihin riisuin kyllä usein kuulokkeet ja halusin vain nauttia aamujen äänistä ja tuoksuista. Varsinkin viikonloppuaamuisin, kun muu liikenne oli hiljaista. Haluan oppia rakastamaan myös muunlaisia kuin vain kesäaamuja. Niitäkin, jolloin sataa vettä tai on pakkasta. Tuulisia aamuja en odota alkavani rakastaa. Mutta sitä voi toisaalta kyllä yllättää itsensä, kun pääsee jonkun tavan kanssa sinuiksi. Silloin unohtaa liian yrittämisen ja tekosyyt ja kaikki sujuu itsestään. Muutama viikko sitten olin yksin liikkeellä ja nautin paremmasta kunnostani ja heiluttelin käsiäni vapaina, koska en kantanut sillä kertaa sylissäni ketään tai pitänyt kädestä kiinni ketään. Venyttelin kehoa ja nautin kasvoille putoavasta räntäsateesta. Vasta kun kuulin ihmisten surkuttelevan ankean harmaata räntäkeliä havahduin kokemukseeni. Olin unohtanut, että harmaata räntäkeliä kuului harmitella.