90-luvun alkupuolella ollessani yläasteella, halusimme aloittaa kahden kaverini kanssa joogan. Äitini lähti mukaan harrastukseemme, koska joogatunnit vedettiin maaseudun pitkien välimatkojen rauhassa entisessä kyläkoulussa, jonne mopottomat teinit eivät olisi päässeet ilman kuljettajaa.
Nyt 41-vuotiaana minulla on sama joogaopettaja kuin silloinkin. Äitikin kävi vielä toissa vuonna joogatunneilla kanssani. On meillä ollut vuosien taukoja tässä välissä, mutta nyt joogasta on tullut vuosi vuodelta tärkeämpää. Harjoitukseni on syventynyt ja katson erityisellä kiitollisuudella kaiken alkuun. Miten hienoa, että äiti lähti ennakkoluulottomasti kanssamme uuteen harrastukseen ja saimme hyvän joogaopettajan heti.
Vuosi sitten löysin Maailmanpuu-podcastin, jota kuuntelen työnnellessäni lastenvaunuja ja sitä myöten olen muutaman kerran käynyt Shakta Joogakoulun introtunneilla. Palaset ovat loksahdelleet kohdalleen ja rakkaus joogaan vahvistunut. Olen varovasti miettinyt Shaktan opettajakoulutukseen osallistumista tulevaisuudessa. Eilen katsomani Puoli seitsemän esitteli lasten joogaa. Nyt olen pyöritellyt mielessäni, että olisiko se kuitenkin minun polkuni aloittaa.
Kahden pienen tyttölapsen äitinä olisi mahtavaa saada jatkumoa tälle äiti-tytär-harrastukselle perheessämme. Mikä olisi tärkeämpää tänä digiaddiktion aikana, johon lapsetkin jo juurrutetaan, saada heitä juurrutettua myös parantavaan yhteyteen, tasapainoon kaiken kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti